— Täällä keskellä suota on, niinkuin tiedät, ikäänkuin järvi, sanoi haikaraisä, — sinä näet siitä kappaleen, kunhan kohottaut. Siellä kaislojen ja vihreän hyllymaan luona oli suuri lepänkanto, tälle asettuivat joutsenet, kaikki kolme, räpyttelivät siipiään ja katselivat ympärilleen. Yksi niistä riisui joutsenhahmon ja minä tunsin hänet kotiprinsessaksemme Egyptistä. Siinä hän istui eikä hänellä ollut yllään mitään muuta viittaa kuin pitkät mustat hiuksensa. Hän pyysi molempia muita joutsenia, kuulin sen, hyvin vartioimaan joutsenhahmoa sillaikaa kuin hän sukeltaa veteen poimimaan kukkaa, jonka hän luuli näkevänsä. Ne nyökyttivät päitään, kohottelivat ja nostelivat irtonaista höyhenpukua. Kas, mitähän ne aikovat, ajattelin, ja hän kysyi niiltä nähtävästi samaa, ja vastauksen hän saikin, näki omin silmin: ne lensivät ilmaan, vieden mukanaan hänen höyhenhahmonsa! "Sukella sinä!" huusivat ne, "et milloinkaan enää lennä joutsenhahmossa, et milloinkaan näe Egyptinmaata! Istu siellä Villisuossa!" ja sitten ne repivät hänen höyhenhahmonsa sadoiksi kappaleiksi, niin että höyhenet lentelivät yltympäri ikäänkuin olisi satanut lumiräntää. Ja sen tiensä lensivät pahat prinsessat.
— Se on kauheaa! sanoi haikaraemo, — minä en saata sitä kuulla! Mutta kerro, mitä sitten tapahtui!
— Prinsessa itki ja vaikeroi! Kyyneleet vuotivat lepänkannolle, ja sitten se liikahti, sillä se oli liejukuningas itse, hän, joka asuu suossa. Minä näin kuinka kanto kääntyi ja sitten ei enää ollut mitään kantoa, esiin pistivät pitkät, liejuiset oksat, niinkuin käsivarret. Silloin pelästyi lapsiraukka ja läksi juoksemaan hyllyvälle maalle, mutta sehän ei kanna minuakaan, vielä vähemmin häntä. Hän upposi kohta ja lepänkanto meni mukana alas, hän se juuri veti. Nousi suuria mustia kuplia, sitten ei enää näkynyt jälkeäkään. Nyt hän on haudattu Villisuohon, ei milloinkaan hän palaa tuomaan kukkaa Egyptin maahan. Sinä et olisi voinut sitä katsella, äiti!
— Sellaisia ei sinun ensinkään pitäisi kertoa minulle tähän aikaan! Munat voivat siitä kärsiä. Prinsessa kyllä pitää puoliaan! Hän saa varmaan apua! Jos olisi ollut kysymys minusta tai sinusta, jostakin meikäläisestä, niin olisi oltu mennyttä kalua!
— Käynpä kuitenkin joka päivä katsomassa! sanoi haikaraisä, ja hän piti sanansa.
Kului pitkä aika.
Silloin hän eräänä päivänä näki, että syvältä pohjasta kohosi vihreä varsi, ja kun se pääsi vedenpintaan asti, kasvoi esiin lehti, joka levenemistään leveni. Aivan viereen tuli nuppu ja kun haikaraisä eräänä aamuna lensi sen ylitse, avautui auringonsäteiden voimakkaasti lämmittäessä, kukannuppu ja sen keskellä makasi kaunis lapsi, pieni tyttö, ikäänkuin hän olisi noussut kylvystä. Hän oli siinä määrin egyptiläisen prinsessan näköinen, että haikara ensin luuli, että se oli hän, joka oli tullut pieneksi, mutta kun hän mietti asiaa, huomasi hän todenmukaisemmaksi, että se oli hänen ja liejukuninkaan lapsi. Sentähden se lepäsi lumpeessa.
— Ei hän toki voi jäädä sinne makaamaan! ajatteli haikara. — Minun pesässäni meitä muutenkin on tarpeeksi monta! Mutta mieleenipä johtuu, ettei viikinkirouvalla ole lapsia, usein hän on toivonut pienokaista, minuahan syytetään siitä, että tuon lapset, teenpä siitä kerran toden! Lennän viikinkirouvan luo ja vien lapsen. Siellä vasta ilo nousee!
Ja haikara otti pienen tytön, lensi hirsilinnalle, löi nokallaan läven rakko-ruutuun, laski lapsen viikinkirouvan rinnalle, lensi sitten haikaraemon luo ja kertoi, ja poikaset kuuntelivat. Ne olivat jo tarpeeksi suuria saadakseen kuulla sellaista.
— Katsos, prinsessa ei ole kuollut! Hän on lähettänyt pienokaisen tänne ylös, ja nyt on tämä saanut kodin.