— Sitähän minä olen sanonut ensi hetkestä asti! sanoi haikaraemo. — Ajattele nyt hiukkasen omiasikin! Matka-aika on pian käsissä, silloin tällöin jo syhyy siipiäni! Käki ja satakieli ovat jo poissa ja viiriäiset puhuvat, että pian saamme hyvän myötätuulen! Meidän poikasemme kyllä pitävät puolensa harjoituksissa, jos heidät oikein tunnen!
Kylläpä viikinkirouva tuli iloiseksi, kun hän aamulla heräsi ja löysi rinnaltaan pienen, kauniin lapsen. Hän suuteli ja taputteli sitä, mutta se kirkui kauheasti, pyristeli käsiään ja jalkojaan, se ei ensinkään tuntunut olevan tyytyväinen. Se itki itsensä nukuksiin ja siinä nukkuessaan oli se niin suloinen, ettei suloisempaa saata ajatella. Viikinkirouva oli niin iloinen, niin hilpeä, niin reipas, hänelle tuli aavistus, että hänen puolisonsa kaikkine miehineen nyt varmaan tulee yhtä odottamatta kuin pienokainenkin, ja niin tuli sekä hänelle että koko talolle kiire, jotta kaikki saataisiin kuntoon. Pitkät kirjavat seinävaatteet, jotka hän ja palvelijattaret itse olivat kutoneet ja joissa oli heidän epäjumaliensa kuvia, Odinin, Torin ja Frejan, niinkuin niitä kutsuttiin, ripustettiin seinille. Orjat saivat kiilloittaa vanhat kilvet, joita käytettiin koristuksena, penkeille pantiin patjoja ja kuivia puita keskellä hallia olevalle liedelle, jotta rovio heti voitaisiin sytyttää. Viikinkirouva otti itse osaa työhön, joten hän illalla oli aika väsynyt ja nukkui hyvin. Kun hän sitten aamupuoleen heräsi, säikähti hän hirveästi, sillä pieni lapsi oli kuin olikin poissa. Hän hypähti pystyyn, sytytti petäjäisen päreen ja katseli ympärilleen, ja silloin oli vuoteen jalkopäässä ei pieni lapsi, vaan suuri, ruma rupisammakko. Se inhoitti häntä, hän otti suuren seipään ja aikoi lyödä sammakon kuoliaaksi, mutta se katsoi häneen niin ihmeellisin, surullisin silmin, ettei hän voinut iskeä. Vielä kerran katseli hän ympärilleen, sammakko päästi heikon, surkean äännähdyksen, viikinkirouva hätkähti sen kuullessaan ja juoksi vuoteen luota ikkunaluukulle ja avasi sen. Samassa tuli aurinko esiin, loi säteensä suoraan vuoteelle, suureen rupikonnaan, ja yhtäkkiä eläimen leveä suu ikäänkuin vetäytyi kokoon ja kävi pieneksi ja punaiseksi, jäsenet ojentuivat mitä kauneimman muotoisiksi, se oli hänen oma pieni, suloinen lapsensa, joka siinä makasi, eikä mikään ruma sammakko.
— Mitä ihmettä tämä on, sanoi hän, — olenko minä nähnyt pahaa unta? Sehän on minun oma herttainen keijukaislapseni, joka siinä makaa! Ja hän suuteli ja paineli sitä rintaansa vastaan, mutta se kynsi ja puri joka haaralle kuin villi kissanpoika.
Ei sinä päivänä eikä seuraavanakaan kuulunut viikinkiherraa, vaikka hän oli matkalla, mutta tuuli oli vastainen, se puhalsi haikaroiden kannalta katsoen etelästä päin. Toisen myötätuuli on toisen vastatuuli.
Parina päivänä ja yönä selveni viikinkirouvalle, miten hänen pienen lapsensa laita oli: se oli kauhean noituuden kiroissa. Päivällä se oli kaunis kuin valon keiju, mutta luonteeltaan paha ja villi, yöllä taas se oli ruma rupikonna, hiljainen ja valittava ja katseli surullisin silmin. Tässä oli kaksi luontoa, jotka vaihtelivat sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Se johtui siitä, että pienellä tytöllä, jonka haikara oli tuonut, päivällä oli oikean äitinsä ulkomuoto, mutta samaan aikaan isänsä luonnonlaatu. Yöllä sensijaan tuli näkyviin sukulaisuus isän kanssa sen ruumiillisessa hahmossa, kun siinä sensijaan sisällisesti loisti äidin mieli ja sydän. Kuka saattoikaan vapauttaa tästä taikavallasta? Viikinkirouva oli tästä suruissaan ja tuskissaan ja kuitenkin hänen sydämensä oli kiintynyt tuohon raukkaan, jonka tilasta hän ei luullut uskaltavansa kertoa puolisolleen, kun tämä nyt pian oli saapuva kotiin, sillä silloin hän varmaan, niinkuin tapa oli, panisi lapsiraukan yleiselle maantielle, josta sen saisi ottaa, kuka halusi. Sitä ei kunnon viikinkirouva raaskinut tehdä, hänen puolisonsa saakoon vain päivän aikaan nähdä lapsen.
Eräänä aamuna suhisivat haikaransiivet katon yli. Toista sataa haikaraparia oli levännyt suurten harjoitusten jälkeen, nyt ne lähtivät lentoon suunnatakseen kulkunsa etelää kohti.
— Joka mies valmiina! kuului komento. — Vaimo ja lapset myöskin!
— Minä olen niin kevyt! sanoivat haikaranpoikaset, — minussa kitiää ja kutiaa aina jalkoihin asti, ikäänkuin olisin täynnä eläviä sammakkoja. Kuinka on hauskaa päästä matkustamaan ulkomaille!
— Pysykää joukossa! sanoivat isä ja äiti, — älkääkä niin paljon soittako suutanne, se rasittaa rintaa!
Ja he lensivät.