Samassa kajahti kankaalla torvi, viikinki oli laskenut maihin kaikkine miehineen. He palasivat kotiin, muassaan runsas saalis, Gallian rannalta, missä kansa, niinkuin britteinkin maassa, kauhuissaan lauloi:
Pelasta meitä villeistä normanneista!
Nousipa viikinkilinnassa Villisuon laidalla ilo ja riemu! Sima-amme tuotiin halliin, rovio sytytettiin ja hevosia teurastettiin. Piti oikein juhlittaman. Uhripappi pirskoitti lämpöisen hevosveren orjien päälle alkajaisiksi. Tuli räiskyi, sauhu kiiri katonrajaan, karsta karisi alas orsista, mutta siihen oli totuttu. Vieraita oli kutsuttu ja he saivat runsaita lahjoja, unohdetut olivat kavaluus ja salajuonet. Juotiin, ja sitten he heittivät kalvetut luut toistensa kasvoihin, se oli hyvän tuulen merkki. Runolaulaja — se oli eräänlainen soittaja, joka samalla oli soturi — oli ollut heidän mukanaan ja tiesi mistä hän lauloi: esitti heille laulun, jossa he kuulivat kaikista sankarteoistaan ja merkillisyyksistään. Joka värsyä seurasi sama kerto: "omaisuus kuolee, sukulaiset kuolevat, itse kuolet niinikään, mutta koskaan ei kuole uljas nimi!" ja sitten he kaikki löivät kilpiin ja vasaroivat veitsellä tai luukappaleilla pöytään, niin että kumisi.
Viikinkirouva istui poikkirahilla avonaisessa vierashallissa, hänellä oli silkkipuku, kultaiset rannerenkaat ja suuret meripihkahelmet, hän oli parhaimmassa asussaan ja runolaulaja mainitsi laulussaan häntäkin, puhui kultaisesta aarteesta, jonka hän oli lahjoittanut rikkaalle puolisolleen, ja tämä oli oikein iloissaan kauniista lapsesta, hän oli nähnyt sen vain päivällä kaikessa sen kauneudessa. Sen villeys oli hänelle mieleen, tytöstä saattoi tulla, sanoi hän, komea kilpineito, joka pystyi kaatamaan urhonsa; hän ei räpyttäisi silmää, kun tottunut käsi leikillä hakkaisi terävällä miekalla häneltä kulmakarvat.
Sima-amme tyhjennettiin, uusi tuotiin sijaan, juotiinpa oikein aika tavalla, tämä väki sieti täyden mitan. Siihen aikaan käytettiin sananpartta: "karja tietää, koska on lähdettävä kotiin laitumelta, mutta tyhmä mies ei koskaan tunne vatsansa määrää." Niin, kyllähän se tiedettiin, mutta toisin tiedetään ja toisin tehdään! Tiedettiin myöskin, että: "hyvä vieras käy pahaksi, kun hän kauan istuu toisen miehen talossa!" Mutta täällä viivyttiin kuitenkin, särvin ja sima ovat hyvät nauttia! Iloa pidettiin. Ja yöksi panivat orjat maata lämpöiseen tuhkaan, kastoivat sormensa rasvaiseen nokeen ja nuolivat ne. Se oli hauskaa aikaa!
Vielä kerran sinä vuonna läksi viikinki retkelle, vaikka syystalven myrskyt jo nousivat. Hän läksi miehineen Britteinmaan rannoille, olihan mentävä vain "veden poikki", sanoi hän, ja hänen emäntänsä jäi kotiin pienen tyttönsä kanssa, ja varmaa on, että kasvatusäiti miltei piti enemmän lempeäsilmäisestä, huokailevasta rupikonna-raukasta kuin kaunottaresta, joka kynsi ja puri joka taholle.
Raaka, märkä syyssumu, "Suuton", joka nakertaa poikki lehdet, lepäsi metsän ja nummen yllä. "Lintu sulaton", joksi sanottiin lunta, lensi heti paikalle, toinen lintu toisen jälkeen, talvi teki tuloaan. Varpuset ottivat haltuunsa haikaranpesän ja keskustelivat omalla tavallaan poissaolevasta herrasväestä; tämä itse, haikarapari kaikkine poikineen, niin, missä ne nyt olivat?
* * * * *
Haikarat olivat nyt Egyptinmaassa, missä aurinko paistoi lämpöisesti niinkuin meillä kauniina kesäpäivänä. Tamarindit ja akaasiat kukoistivat ympärillä, Muhametin kuu loisti kirkkaana temppelien kupukatoilta. Solakoiden tornien harjoilla istui moni haikarapari lepäämässä pitkän matkan vaivoista, kokonaisten parvien pesät, toinen toisen vieressä, olivat mahtavien pylväiden nenässä, temppelien sortuneilla kaariholveilla ja unohdetuilla asuinsijoilla. Taatelipalmu nosti lehväkatostaan ikäänkuin se olisi tahtonut olla auringonvarjona. Valkeanharmaat pyramiidit erottautuivat kirkkaassa ilmassa kuin varjokuvat erämaata vastaan, missä kamelikurki tiesi voivansa käyttää jalkojaan ja jalopeura istui ja katseli suurin, viisain silmin marmorisfinksiä, joka oli puoleksi haudattuna hiekkaan. Niilin vesi oli alentunut, koko joenuoma kihisi sammakkoja ja se oli kuin olikin haikaraperheelle kaikkein kaunein näky tässä maailmassa. Poikaset luulivat sitä näköhäiriöksi, niin suurenmoisena he pitivät sitä.
— Semmoista täällä on, ja semmoista meillä aina on lämpöisessä maassamme, sanoi haikaraemo, ja pienokaisten vatsaa kutitti.