— Vieläkö me saamme nähdä enemmän? sanoivat he. — Vieläkö mennään paljon, paljon kauemma sisämaahan?
— Siellä ei ole sen enempää näkemistä! sanoi haikaraemo, — hedelmällisellä puolella on vain synkkää metsää, missä puut kasvavat likekkäin ja piikkiset köynnöskasvit kietovat ne toisiinsa, ainoastaan elefantti kömpelöine jalkoineen voi siellä polkea itselleen tien. Käärmeet ovat meille siellä liian suuret ja sisiliskot liian vikkelät. Jos te tahdotte erämaan puolelle, niin saatte hiekkaa silmiinne, koetittepa olla miten päin hyvänsä, niin joudutte hiekkapyörteeseen! Ei, täällä on paras! Täällä on sammakkoja ja heinäsirkkoja! Tänne minä jään ja te myöskin.
Ja he jäivät. Vanhukset istuivat pesässään solakan minaretin harjalla, lepäilivät ja siloittelivat samalla ahkerasti sulkiaan ja hankasivat nokallaan punaisia sukkiaan. Sitten he kohottivat kaulojaan, tervehtivät juhlallisesti ja nostivat päätään, jonka otsa oli niin korkea ja untuvat niin hienot ja sileät, niiden ruskeat silmät loistivat niin viisaina. Naaraspoikaset astelivat juhlallisesti mehevien ruokojen joukossa, katselivat salavihkaa toisiin haikaranpoikasiin, tekivät tuttavuuksia ja nielaisivat joka kolmannella askeleella sammakon, tai retuuttivat perässään pientä käärmettä, se oli kaunista, luulivat he, ja se maistui. Koiraspoikaset hakivat riitaa, löivät toisiaan siivillään, iskivät nokillaan, jopa pistivät verillekin, ja sitten joutui se kihloihin ja se kihloihin, koiraspoikaset ja naaraspoikaset, sitä vartenhan he elivät. He tekivät pesää ja joutuivat taas uudestaan riitaan, sillä kuumissa maissa ne nyt kaikki ovat niin kuumaverisiä, mutta hauskaa se oli ja varsinkin se oli suuri ilo vanhuksille: kaikkihan on kaunista omissa poikasissa! Joka päivä oli täällä auringonpaistetta, joka päivä yllinkyllin syömistä, ei voinut muuta ajatella kuin huvittelemista. — Mutta rikkaassa linnassa, egyptiläisen talonisännän luona, joksi he häntä kutsuivat, ei ilo ensinkään viihtynyt. Rikas mahtava herra makasi leposohvalla, kaikki jäsenet kankeina, oikaistuna kuin muumio, keskellä suurta salia, jonka seinät olivat kirjaviksi maalatut. Hän makasi kuin tulpaanissa. Sukulaiset ja palvelijat seisoivat hänen ympärillään, kuollut hän ei ollut eikä myöskään oikein saattanut sanoa hänen elävänkään. Pelastavaa suokukkasta pohjoisista maista, sitä, jota läksi etsimään ja poimimaan häntä enimmän rakastava olento, ei kuulunut eikä näkynyt. Hänen nuori, kaunis tyttärensä, joka joutsenhahmossa oli lentänyt merten ja maiden taakse, kauas pohjoista kohti, ei koskaan tule takaisin. "Hän on kuollut ja poissa!" olivat molemmat kotiinpalanneet joutsenneidot kertoneet. He olivat siitä tehneet kokonaisen tarinan, sen he kertoivat: — Me lensimme kaikki kolme korkealla ilmassa, silloin näki meidät metsästäjä ja ampui nuolensa. Se sattui nuoreen ystävättäreemme, ja hitaasti, joikuen jäähyväislauluansa, vaipui hän kuin kuoleva joutsen, alas keskelle metsälampea. Sinne rantaan, tuoksuvan riippukoivun alle me hautasimme hänet. Mutta kyllä me sitten kostimmekin: sidoimme tulta pääskysen siiven alle, joka rakensi pesänsä metsästäjän olkikaton alle. Se syttyi, talo paloi poroksi, hän jäi sisään, tulipalo kumotti lammen poikki kumartuvaan riippukoivuun, missä hän nyt on maana maassa. Ei milloinkaan hän tule Egyptinmaahan!
Ja sitte he itkivät molemmat, ja haikaraisä, kun tämän kuuli, rämisteli nokkaansa niin että kumisi:
— Valheita ja juonia! sanoi hän. — Tekisipä mieli työntää nokkani suoraan heidän rintaansa.
— Ja katkaista se! sanoi haikaraemo. — Silloin olisit hauskan näköinen! Ajattele ensin itseäsi ja sitten perhettäsi, kaikki muu on sivuasia!
— Kyllä minä kuitenkin asetun avonaisen kupukaton syrjälle huomenna, kun kaikki viisaat ja oppineet kokoontuvat puhumaan sairaasta. Ehkäpä he sitten pääsevät hiukan likemmä totuutta!
Ja viisaat ja oppineet kokoontuivat ja puhuivat paljon, pohtivat asiaa laajalti ja lavealta, haikara ei saanut siitä mitään selvää — eikä siitä myöskään tullut mitään selvää sairaalle tai tyttärelle Villisuossa. Mutta me voimme silti kuunnella sitä, täytyyhän kuunnella niin paljon tässä maailmassa.
Mutta nyt on paikallaan kuulla ja tietää, mitä on tapahtunut ennemmin, niin voimme paremmin seurata tarinaa, ainakin yhtä paljon kuin haikaraisä.
— Rakkaus synnyttää elämää! Korkein rakkaus synnyttää korkeimman elämän! Ainoastaan rakkauden avulla saattaa hänen elämänsä pelastua! niin oli sanottu, ja se oli erinomaisen viisaasti ja hyvin sanottu, vakuuttivat oppineet.