— Se on kaunis ajatus! sanoi haikaraisä heti.
— Minä en oikein ymmärrä sitä! sanoi haikaraemo, — eikä se ole minun syyni, vaan ajatuksen. Mutta samapa tuo saattaa olla, minulla on muuta ajattelemista!
Ja sitten olivat oppineet puhuneet rakkaudesta tämän ja tuon välillä, erosta mikä siinä oli, rakkaudesta jota rakastavaiset tuntevat ja rakkaudesta vanhempien ja lasten, valon ja kasvien kesken, kuinka auringonsäde suuteli liejua ja kutsui esiin ituja — tämä kaikki esitettiin niin laajasti ja oppineesti, että haikaraisälle kävi mahdottomaksi seurata, saatikka sitten toistaa sitä. Hän kävi miettiväiseksi, ummisteli silmiään ja seisoi yhdellä jalalla koko seuraavan päivän. Oppi oli hänen liian raskas kantaa.
Sen kuitenkin haikaraisä ymmärsi — hän oli kuullut sekä pikkueläjien että kaikkein ylhäisimpien sydämensä sisimmästä puhuvan —, että oli suuri onnettomuus monille tuhansille ja maille myöskin, että tuo mies makasi sairaana eikä voinut parantua. Iloa ja siunausta siitä koituisi, jos hän saisi takaisin terveytensä. "Mutta missä kasvaa hänen terveytensä kukka?" sitä he kaikki olivat kysyneet, kysyneet oppineissa kirjoituksissa, tuikkivilta tähdiltä, tuulelta ja sateelta, kysyneet kaikkia mahdollisia kiertoteitä, ja vihdoin olivat viisaat ja oppineet, niinkuin sanottu, keksineet: "rakkaus synnyttää elämää, synnyttää elämän isään". Ja siinä he sanoivat enemmän kuin mitä itsekään ymmärsivät. He toistivat ja kirjoittivat reseptiksi: "Rakkaus synnyttää elämää", mutta kuinka koko tämä juttu reseptin mukaan valmistettaisiin, niin, siitä oltiin ymmällä. Vihdoin tulivat he yksimielisiksi siitä, että avun täytyi tulla prinsessan välityksellä, hänen, joka koko sielustaan ja sydämestään rakasti tätä isää. Vihdoin keksittiin myöskin, millä lailla oli meneteltävä. Niin, siitä oli nyt jo kulunut vuosia ja päiviä. Tyttären piti, kun uusikuu joka nousi, taasen oli laskenut, lähteä marmorisfinksin luo aavikon laitaan, luoda pois hiekka jalustalle vievän oven edestä, ja sitten kulkea läpi pitkän käytävän, joka johti keskelle yhtä suurista pyramiideista, missä muuan menneisyyden mahtava kuningas lepäsi loiston, komeuden ja muumiokotelon ympäröimänä. Siellä piti tytön kumartua kuolleen puoleen ja silloin hänelle ilmoitettaisiin, mistä hänen isälleen saataisiin elämä ja pelastus.
Kaiken tämän hän oli toimittanut ja unessa saanut tietää, että hänen syvästä suosta Tanskanmaalla — paikka oli selitetty hyvin tarkkaan — piti tuoda kotiin se lotuskukka, joka veden syvyydessä oli koskettanut hänen rintaansa; silloin pelastuisi isä.
Ja sentähden lensi tytär joutsenhahmossa Egyptinmaasta Villisuolle. Kas, tämän kaiken tiesivät haikaraisä ja haikaraemo ja nyt mekin tiedämme sen paremmin kuin ennen. Me tiedämme, että liejukuningas veti hänet mukaansa, tiedämme, että hän kotiväen silmissä on kuollut ja poissa. Ainoastaan viisain heistä kaikista sanoi vielä niinkuin haikaraemo: "prinsessa kyllä pitää puoliaan"! ja sitä he jäivät odottamaan, sillä he eivät tietäneet muuta keinoa.
— Minäpä luulen, että näpistän joutsenhahmon molemmilta pahoilta prinsessoilta! sanoi haikaraisä, — niin eivät pääse Villisuolle tekemään kiusaa. Joutsenhahmot säilytän siellä siksi kunnes niitä tarvitaan!
— Missä sinä ne säilytät? kysyi haikaraemo.
— Meidän pesässämme Villisuon laidalla! sanoi isä. — Minä ja nuorimmat poikaset kuljetamme ne yksissä neuvoin, ja jos ne käyvät meille liian työläiksi kantaa, niin on matkalla yllin kyllin paikkoja, johon ne voi kätkeä ensi muuttoon. Yksi joutsenhahmo hänelle tosin riittäisi, mutta kaksi on parempi. Hyvä on aina ottaa paljon matkavaatteita pohjoiseen maahan!
— Siitä ei sinua kukaan kiitä! sanoi haikaraemo. — Mutta olethan sinä herra talossa! Minulla ei ole mitään sanomista paitsi hautoma-aikana.