* * * * *
Viikinkilinnassa Villisuon laidalla, minne haikarat kevätpuoleen lensivät, oli pieni tyttö saanut nimen. Helgaksi he olivat ruvenneet kutsumaan häntä, mutta se nimi oli liian hempeä sellaiselle mielelle, joka asui tuossa mitä kauneimmassa olennossa. Kuukausi kuukaudelta tuli se enemmän näkyviin ja vuosien kuluessa, haikaroiden tehdessä matkansa syksyllä Niiliä kohti, keväällä Villisuota kohti, kasvoi pieni lapsi suureksi tytöksi, ja ennenkuin tiesikään, oli hän mitä ihanin kuusitoistavuotias neito; ulkokuoreltaan ihana, mutta sydämeltään kova ja raju, hurjempi useimpia tänä kovana, pimeänä aikana.
Hänelle oli ilo valkeilla käsillään vihmoa teurastetun uhrihevosen höyryävää verta. Hän puraisi mielensä hurjuudessa kaulan poikki mustalta kukolta, joka uhripapin piti teurastaa, ja kasvatusisälleen hän sanoi tosissaan:
— Jos sinun vihamiehesi tulisivat ja pistäisivät köydet katonparrujen päihin ja nostaisivat katon huoneesi päältä sinun nukkuessasi, niin minä en herättäisi sinua, vaikka voisinkin! Minä en kuulisi sitä, niin kiehuu veri vieläkin siinä poskessa, jota sinä vuosikausia sitten löit — sinä! Kyllä minä muistan sen!
Mutta viikinki ei uskonut näihin sanoihin, tytön kauneus oli hurmannut hänet niinkuin muutkin, eikähän hän liioin tietänyt, kuinka pienellä Helkalla mieli ja hahmo vaihtelivat. Ilman satulaa hän istui kuin kiinnikasvaneena täyttä laukkaa laskettavan hevosen selkään, eikä hän hypännyt pois, jos se tappeli muiden vihaisten hevosten kanssa. Täysissä vaatteissaan heittäysi hän rantatöyräältä vuonon vahvasti virtaavaan veteen ja ui viikinkiä vastaan, kun hänen veneensä ohjasi rantaa kohti. Pitkistä kauniista hiuksistaan leikkasi hän pisimmän suortuvan ja palmikoi siitä jänteen jouseensa:
— Oma tekemä hyvin tehty! sanoi hän.
Viikinkirouva oli kyllä tavallisesti luja sekä tahdoltaan että mieleltään, mutta tytärtä kohtaan hän käyttäytyi kuin lempeä, pelonalainen nainen, hänhän tiesikin, että noituus riivasi tuota kauhistuttavaa lasta.
Tuntui siltä kuin Helga sulaa häijyyttään hiukan liian usein olisi saanut päähänsä, äidin seisoessa porstuassa tai tullessa pihalle istuakseen kaivonkannelle, pyristellä käsivarsiaan ja jalkojaan ja sitten polskahtaa ahtaaseen syvään kaivonaukkoon, missä hän, sammakon sukua kun oli, sukelsi veteen ja taasen kohosi pinnalle, kapusi, ikäänkuin hän olisi ollut kissa, ja tuli, vaatteet vettä valuen, suurtupaan, niin että vihreät, permannolle sirotetut lehdet vesivirrassa kääntyivät.
Yksi side kuitenkin piteli pientä Helgaa: iltahämärä. Silloin hän kävi hiljaiseksi ja ikäänkuin miettiväksi, antoi puhutella ja johtaa itseään. Silloin veti häntä ikäänkuin sisäinen tunne äidin puoleen, ja kun aurinko laski ja muutos ulkonaisesti ja sisällisesti tapahtui, kyyristyi hän hiljaa, surullisena rupisammakon hahmoon. Ruumis tosin nyt oli paljon suurempi kuin tämän eläimen, mutta samalla sitä hirvittävämpi. Hän oli kuin surkea kääpiö, jolla on sammakon pää ja uimaräpylät sormien välissä. Oli jotakin tavattoman surullista noissa silmissä, joilla hän katseli eteensä, ääntä ei hänellä ollut, ainoastaan ontto, kuriseva parahdus kuin lapsella, joka itkee unissaan. Silloin saattoi viikinkirouva ottaa hänet syliinsä, hän unohti ruman hahmon, katseli ainoastaan noita surullisia silmiä ja sanoi usein:
— Toivoisin melkein, että sinä aina olisit mykkä sammakkolapseni. Sinä olet kamalampi katsella, kun kauneus kääntyy ulospäin.