Ja hän piirsi riimukirjoituksia noituutta ja sairautta vastaan, viskasi ne onnettoman päälle, mutta parannusta ei kuulunut.
— Ei uskoisi, että hän on ollut niin pieni, että hän on maannut lumpeessa! sanoi haikaraisä. — Nyt hän on kokonainen ihminen ja egyptiläisen äitinsä ilmetty kuva. Häntä emme koskaan sittemmin nähneet, hän ei pitänyt puoliaan, niinkuin sinä ja oppinein mies luulitte. Minä olen nyt vuosi vuodelta lentänyt Villisuon poikki ja halki, mutta hän ei koskaan ole antanut elonmerkkiä itsestään! Niin, minä voin sanoa sinulle, että olen niinä vuosina, jolloin olen tullut tänne muutamia päiviä ennen sinua, korjaamaan pesää, panemaan yhtä toista kuntoon, lentänyt kokonaisen yön ikäänkuin olisin ollut pöllö tai yölepakko, lakkaamatta, sulan veden yläpuolella, mutta ei siitä ole ollut mitään hyötyä! Eikä ole ollut hyötyä noista kahdesta joutsenhahmostakaan, jotka minä ja lapset kuljetimme tänne Niilin maasta. Se oli aika vaivalloista, kolmella matkalla me ne toimme. Nyt ne ovat maanneet monta vuotta pesän pohjalla, ja jos täällä joskus sattuu tulipalo, jos hirsilinna palaa, niin ne ovat mennyttä!
— Ja meidän hyvä pesämme on mennyttä! sanoi haikaraemo, — sitä sinä ajattelet vähemmin kuin suoprinsessaasi. Menisit kerran hänen luokseen ja jäisit liejuun! Olet huono perheenisä, sen olen sanonut siitä asti kun ensi kerran haudoin. Kunhan ei tuo hullu viikinkityttö vain ampuisi nuolta meidän tai poikastemme siipeen. Eihän hän tiedä, mitä tekee. Me olemme täällä toki hiukan vanhempia asukkaita kuin hän, ajattelisi hiukkasen sitä! Me emme koskaan unohda velvollisuuksiamme. Me annamme vuosittain veromme, yhden höyhenen, yhden munan ja yhden poikasen, niinkuin oikein on. Luuletko sinä, että kun hän on tuossa ulkopuolella, minä uskallan astella tuolla alhaalla niinkuin entisaikaan ja niinkuin teen Egyptissä, missä minä olen puoleksi heidän toverinsa ja missä kurkistan patoihin ja kattiloihin, silti unohtamatta mikä minulle sopii? Ei, minä istun täällä ylhäällä ja harmittelen hänen tähtensä — senkin vekara! — ja harmittelen sinun tähtesi myöskin! Olisit antanut hänen maata lumpeessa, niin hän nyt olisi ollut poissa!
— Sinä olet paljon kunnioitettavampi kuin sinun puheesi, sanoi haikaraisä, — minä tunnen sinut paremmin kuin sinä itse!
Ja sitten hän hypähti, liikutti pari kertaa raskaasti siipiään, oikaisi jalkansa taaksepäin ja lähti lentoon, purjehti eteenpäin siivet sojollaan. Kun hän oli hyvän matkan päässä, teki hän voimakkaan ponnistuksen, aurinko paistoi valkeisiin sulkiin, kaula ja pää ojentuivat eteenpäin! Siinä oli vauhtia ja lentoa.
— Hän on sentään kaunein heistä kaikista, sanoi haikaraemo, — mutta minä en sano sitä hänelle!
* * * * *
Tänä syksynä viikinki palasi varhain kotiin saaliineen ja vankineen. Näiden joukossa oli nuori kristitty pappi, yksi niitä miehiä, jotka vainosivat pohjoisten maiden epäjumalia. Usein oli viime aikoina sekä hallissa että naistentuvassa puhuttu uudesta uskosta, joka levisi laajalle kaikkiin maihin etelän puolella, niin, joka pyhän Ansgariuksen tuomana oli tullut aina Hedebyhyn asti Slienin luona. Yksin pieni Helgakin oli kuullut puhuttavan uskosta valkoiseen Kristukseen, joka rakkaudesta ihmisiin oli uhrannut itsensä, heitä pelastaakseen. Tämä oli häneltä, niinkuin sanotaan, mennyt sisään toisesta korvasta ja ulos toisesta. Sanaa rakkaus tuntui hän voivan käsittää ainoastaan silloin, kun hän surkeassa sammakkohahmossa kyyristeli suljetussa huoneessaan. Mutta viikinkirouva oli kuunnellut, ja sadut ja tarinat ainoan totisen Jumalan pojasta olivat oudosti liikuttaneet häntä.
Sotaretkiltä palanneet miehet olivat kertoneet komeista temppeleistä, ne olivat rakennetut hakatuista, kallisarvoisista kivistä ja pystytetyt hänelle, jonka käsky oli rakkaus. Kotiin oli tuotu pari raskasta kultaista astiaa, taidokkaasti siselöityä ja kauttaaltaan puhdasta kultaa; molemmissa oli outo ryydin tuoksu, ne olivat suitsutusastioita, joita kristityt papit heiluttivat alttarin edessä, missä ei koskaan vuotanut verta, mutta viini ja vihitty leipä muuttuivat hänen verekseen, joka oli uhrannut itsensä vielä syntymättömien sukukuntien hyväksi.
Nuori kristitty pappi oli viety hirsilinnan syvään, kivillä laskettuun kellariin, köytetty niiniköysillä jaloista ja käsistä. Kaunis hän oli, "kuin Balder katsella!" sanoi viikinkirouva, ja hänen hätänsä liikutti häntä, mutta nuori Helga toivoi, että vedettäisiin nuora hänen nilkkojensa läpi ja hänet sidottaisiin villien härkien häntiin.