— Sitten minä päästäisin irti koirat. Hei, soiden ja rämeiden poikki nummea kohti! Sitä olisi hauska katsella, vielä hauskempi saada seurata häntä matkalle!
Viikinki ei kuitenkaan tahtonut hänelle sitä kuolemaa, mutta korkeiden jumalien kieltäjänä ja vainoojana piti hänet huomisena päivänä uhrattaman verikivellä lehdossa, ensi kerran uhrattiin täällä ihminen.
Nuori Helga pyysi, että hän hänen verellään saisi pirskoittaa jumalankuvat ja kansan. Hän hioi kiiltävän veitsen ja kun yksi talon suuria ahneita koiria — niitä oli siellä yllinkyllin — juoksi hänen jalkoihinsa, pisti hän veitsen sen kylkeen. — Koetan vain veistä! sanoi hän, ja viikinkirouva katsoi suruissaan villiin, häijyyn tyttöön, ja kun yö tuli ja tyttären kauneushahmo sekä ruumiin että sielun puolesta vaihtui, puhui hän hänelle surun lämpöisiä sanoja murheellisen sielunsa pohjasta.
Ruma rupikonna noidanruumiineen seisoi hänen edessään ja tähtäsi ruskeat surulliset silmänsä häneen, kuunteli ja näytti käsittävän ihmisymmärryksellä.
— En koskaan, edes puolisolleni, ole sanonut miten kahdenkertaisesti minä sinun tähtesi kärsin! sanoi viikinkirouva, — sydämessäni on sinua kohtaan enemmän sääliä kuin itsekään uskoin! Suuri on äidin rakkaus, mutta sinun mieleesi ei koskaan ole tullut rakkautta! Sydämesi on kuin kylmä liejukimpale, mistä sinä oletkaan tullut talooni?
Silloin tuo ruskea olento omituisesti vapisi, tuntui siltä kuin sanat olisivat koskettaneet näkymätöntä sidettä ruumiin ja sielun välillä, silmiin tuli suuret kyyneleet.
— Sinulle tulee kerran kova aika! sanoi viikinkirouva, — hirveäksi se sinulle käy! Parempi olisi ollut, jos sinut lapsena olisi jätetty maantielle ja yökylmä olisi tuudittanut sinut kuolemaan! Ja viikinkirouva itki katkeria kyyneliä ja meni suuttuneena ja suruissaan pois, irtonaisen nahkaverhon taakse, joka riippui orrella ja jakoi huoneen kahtia.
Yksinään istui nurkassa kokoonkyyristynyt rupikonna. Oli aivan hiljaista, mutta lyhyiden väliaikojen jälkeen pääsi häneltä tukahdutettu huokaus. Oli kuin jokin elämä olisi tuskallisesti alkanut syntyä sydämen sopukassa. Hän astui askeleen, kuunteli, astui taasen askeleen ja tarttui nyt muodottomin käsin raskaaseen salpaan, joka oli työnnetty oven eteen. Hiljaa veti hän sen syrjään, varoen otti hän pois nappulan, joka oli pistetty säppiin; hän otti sytytetyn lampun, joka oli etumaisessa huoneessa. Tuntui siltä kuin jokin näkevä tahto olisi antanut hänelle voimia. Hän veti rautanappulan suljetun luukun edestä, hiipi alas vangin luo. Tämä nukkui, hän kosketti häntä kylmällä, kostealla kädellään ja kun hän heräsi ja näki iljettävän olennon, puistatutti häntä ikäänkuin hän olisi nähnyt pahan näyn. Sammakko veti veitsensä, sivalsi poikki hänen siteensä ja viittasi häntä seuraamaan itseään.
Pappi mainitsi pyhiä nimiä, teki ristin merkin ja kun olento pysyi muuttumattomana, lausui hän raamatun sanat:
— Autuas se, joka holhoo köyhää, Herra on auttava häntä pahana päivänä! — Kuka sinä olet? Mistä tämä eläimen muoto ja kuitenkin täynnä laupeuden tekoa!