Rupikonnaolento viittasi ja johdatti hänet suojelevien verhojen taitse yksinäisen käytävän läpi talliin, viittasi erääseen hevoseen. Pappi hyppäsi selkään, mutta sammakko asettui hänen eteensä ja piti kiinni eläimen harjasta. Vanki ymmärsi hänet ja täyttä laukkaa ratsastivat he tietä, jota hän ei milloinkaan olisi löytänyt, pois aavalle nummelle.
Hän unohti hänen iljettävän muotonsa, hän tunsi Herran armon ja laupeuden vaikuttavan noidan kautta. Hurskaita rukouksia hän rukoili ja pyhiä virsiä hän viritti. Silloin vapisi sammakko-olento, rukouksen ja laulun voimako lienee vaikuttanut, vai lähestyvän aamun kylmäkö se oli? Mitä hän mahtoikaan tuntea? Hän kohoutui korkealle ilmaan, tahtoi pysähdyttää hevosen ja hypätä maahan, mutta kristitty pappi piteli häntä kiinni kaikin voimin, veisasi kuuluvalla äänellä virren, ikäänkuin sillä olisi ollut voimaa päästää noituudesta, joka piteli häntä rumassa sammakkohahmossa, ja hevonen laukkasi entistä hurjemmin eteenpäin, taivas kävi punaiseksi, ensimäinen auringonsäde tunki esiin pilvestä ja kirkkaan valotulvan mukana tuli muutos: hän oli nuori kaunotar, jolla oli riivaava, häijy mieli. Pappi piteli sylissään mitä ihaninta nuorta naista ja kauhistui sitä, hyppäsi alas hevosen selästä, pysähdytti sen, koska hän luuli joutuneensa tekemisiin uuden, tuhoavan noituuden kanssa. Mutta nuori Helga oli hänkin samalla hypännyt maahan, lyhyt lapsenhame ulottui tuskin hänen polviinsa. Hän tempasi terävän veitsen vyöltään ja hyökkäsi hämmästyneen papin kimppuun.
— Päästäppä minut vain likellesi! huusi hän, — päästäppä minut vain likellesi ja veitsi on uppoava sinuun. Olet kalpea kuin kuloheinä! Orja! Senkin parraton!
Hän ryntäsi hänen päälleen, he mittelivät voimiaan kovassa taistelussa, mutta tuntui siltä kuin näkymätön mahti olisi antanut kristitylle miehelle voimaa. Hän piteli kiinni tytöstä ja vanha tammi siinä vieressä auttoi häntä puoleksi maasta irtaantuneine juurineen ikäänkuin sitomaan hänen jalkojaan, jotka olivat luisuneet niiden alle. Aivan likellä kumpusi lähde, hän pirskoitti tyttöä raikkaalla vedellä rintaan ja kasvoihin, käski saastaista henkeä lähtemään ja siunasi hänet kristityn tavan mukaan. Mutta kasteen vedellä ei ole voimaa siinä missä ei uskon vuo samalla kumpua sisästäpäin.
Ja kuitenkin oli pappi tälläkin kertaa tuo väkevä, niin, enempi kuin miehen väkevyys taistelevaa pahaa voimaa vastaan oli hänen teossansa, joka ikäänkuin valtasi tytön. Hän päästi kätensä vaipumaan, katseli ihmettelevin silmin ja kalpenevin poskin tätä miestä, joka näytti olevan mahtava hiisi, väkevä noituudessa ja salaisessa taidossa. Hän luki synkkiä loitsuja, piirteli ilmaan salaisia merkkejä. Ei välähtelevä kirves tai terävä veitsi, jos hän olisi heiluttanut niitä hänen edessään, olisi saanut häntä räpäyttämään silmääkään, mutta hän teki sen, kun pappi kirjoitti ristin merkin hänen otsaansa ja rintaansa. Kuin kesy lintu hän nyt istui ja pää painui rintaa vastaan.
Lempeästi puheli mies hänelle siitä rakkauden työstä, minkä hän tänä yönä oli hänelle tehnyt, kun hän sammakon rumassa hahmossa oli tullut, irroittanut hänen siteensä ja vienyt hänet valoon ja elämään. Tyttö oli hänkin sidottu, sanoi mies, sidottu vieläkin kireämmillä siteillä kuin hän, mutta hänkin pääsisi, ja hänen avullaan, valoon ja elämään. Hedebyhyn, pyhän Ansgariuksen luo hän tahtoi hänet saattaa, siellä, kristityssä seudussa noituus jättäisi hänet. Mutta ei edessään, hevosen selässä hän uskaltaisi häntä viedä, vaikka hän vapaaehtoisesti asettuisikin siihen.
— Takana hevosen selässä sinun täytyy istua, ei minun edessäni! Sinun noituutesi kauneudessa on voima, joka on pahasta, minä pelkään sitä — ja kuitenkin on minulla voitto Kristuksessa!
Hän notkisti polvensa, rukoili niin hurskaasti ja hartaasti. Mykkä metsäluonto vihittiin siten ikäänkuin pyhäksi kirkoksi. Linnut alkoivat laulaa ikäänkuin ne olisivat kuuluneet uuteen seurakuntaan, villit tuoksumaratit lemusivat ikäänkuin ne olisivat tahtoneet korvata ambran ja pyhän sauhun. Kovalla äänellä julisti hän raamatun sanaa:
— Valo on tullut meille loistaakseen niille, jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa, johtaakseen meidän jalkamme rauhan tielle.
Ja hän puhui koko luomakunnan kaipuusta ja hänen puhuessaan seisoi hevonen, joka oli tuonut heitä hurjaa vauhtia, paikoillaan ja penkoi suuria karhunvatukanvarsia niin että kypsät, mehevät marjat putosivat pienen Helgan käteen, itse tarjoutuen virkistykseksi.