Kärsivällisenä antoi hän nostaa itsensä hevosen selkään, istui siinä kuin unissakävijä, joka ei ole valveilla, mutta kuitenkaan ei kävelekään. Kristitty mies köytti niininauhalla yhteen kaksi oksaa niin että ne muodostivat ristin, sitä hän piteli korkealla kädessään ja niin he ratsastivat läpi metsän, joka kävi tiheämmäksi, tie vajottavammaksi, tai ei ollut tietä ensinkään. Oratuomi seisoi ikäänkuin tiensalpana, täytyi kiertää se; lähteestä ei kehittynyt juoksevaa puroa, vaan pysähtynyt suo, se täytyi kiertää. Raikkaassa metsäilmassa oli virkistävää voimaa ja niinikään oli tätä voimaa niissä lempeyden sanoissa, jotka pappi uskossa ja kristityn rakkaudessa lausui, hartaasti haluten saattaa noidutun valoon ja elämään.

Sadepisaranhan sanotaan kovertavan kovankin kiven, meren aallot hiovat ajan mittaan repeytyneet, terävät kallionlohkareet pyöreiksi, armon kaste, joka oli vuotanut pienelle Helgalle, koversi kovan, hioi terävän. Tosin ei sitä saattanut huomata, hän ei itsekään tietänyt sitä — tietääkö siemen maassa, kun virvoittava kosteus ja lämmin auringonsäde siihen sattuvat, että siinä uinuu kasvi ja kukkanen!

Niinkuin äidin laulu lapselle huomaamatta jää mieleen ja se sopertelee perässä yksityisiä sanoja ymmärtämättä niitä, mutta nämä sitten kokoontuvat ajatuksiksi ja kerran käyvät kirkkaammiksi, niin vaikutti tässäkin sana, jolla on luomisvoima.

He ratsastivat metsästä, nummen poikki, taasen tiettömien korpien halki, silloin he illansuussa kohtasivat rosvoja.

— Mistä sinä olet ryöstänyt tuon kauniin tytön? huusivat nämä, pysähdyttivät hevosen, tempasivat alas molemmat ratsastajat, sillä heitä oli monta. Papilla ei ollut muuta puolustusasetta kuin veitsi, jonka hän oli ottanut pieneltä Helgalta, sillä hän iski ympärilleen, yksi rosvoista heilutti kirvestään, mutta nuori kristitty mies teki onnistuneen hypyn syrjään, muuten isku olisi sattunut häneen. Nyt meni kirveen terä syvälle hevosen kaulaan niin että veri syöksyi esiin ja eläin kaatui maahan; silloin karkasi pieni Helga ikäänkuin pitkän, syvän ajatuksettomuutensa herättämänä esiin ja paiskautui huohottavan eläimen päälle. Kristitty pappi asettui hänen eteensä suojelemaan ja varjelemaan, mutta yksi rosvoista heilautti raskaan rautanuijansa hänen otsaansa vastaan niin että se ruhjoutui ja veri ja aivot pursuivat ulos. Kuolleena hän kaatui maahan.

Rosvot tarttuivat pienen Helgan valkeaan käsivarteen, aurinko laski samassa, viimeinen auringonsäde sammui ja hän muuttui rumaksi rupikonnaksi. Valkoisenvihreä suu ulottui yli puolen kasvoja, käsivarret kävivät ohuiksi ja niljaisiksi, leveä, uimaräpyläinen käsi levittäytyi viuhkanmuotoiseksi — silloin päästivät rosvot kauhuissaan hänet. Hän seisoi inhoittavana hirviönä heidän keskellään, ja sammakon luonnon mukaan hän hyppeli korkealle ilmaan, korkeammalle kuin hän itse oli pitkä, ja hävisi tiheikköön. Silloin huomasivat rosvot, että tämä oli Looken häijyä petosta tai salaista noituutta, ja kauhistuneina kiiruhtivat he pois.

* * * * *

Täysikuu oli jo noussut, pian se levitti loistoa ja valoa, ja tiheiköstä ryömi, sammakon surkeassa hahmossa, esiin pieni Helga. Hän pysähtyi kristityn papin ruumiin ääreen ja surmatun ratsunsa luo. Hän katseli niitä silmin, jotka näyttivät itkevän, sammakonpää päästi äännähdyksen ikäänkuin lapsi, joka purskahtaa itkuun. Hän heittäytyi vuoroin toista, vuoroin toista vastaan, otti vettä käteensä, jonka uimaräpylä teki suuremmaksi ja kuperammaksi, ja valeli heitä sillä. Kuolleet he olivat, kuolleiksi he jäävät! Sen hän ymmärsi. Pian saattavat villit eläimet tulla ja syödä heidän ruumiinsa. Ei, se ei saa tapahtua: Sentähden hän kaivoi maahan, niin syvään kuin taisi, haudan hän tahtoi avata heille, mutta hänellä ei ollut muuta asetta kuin luja puunoksa ja molemmat kätensä, mutta niissä kiristi uimaräpylä, se halkesi, veri vuoti. Hän ymmärsi, ettei työ käy häneltä, silloin hän otti vettä ja pesi kuolleen kasvot, peitti ne tuoreilla vihreillä lehvillä, kantoi paikalle suuria oksia ja latoi ne hänen ylitseen, sirotti väliin lehtiä, otti sitten raskaimmat kivet, mitkä saattoi nostaa, laski ne kuolleiden ruumiiden päälle ja tukki aukot sammalilla. Silloin hän luuli hautakummun olevan lujan ja turvatun, mutta tämän raskaan työn aikana oli yö kulunut, aurinko tuli esiin — ja pieni Helga seisoi koko kauneudessaan, kädet vuotaen verta ja ensi kerran kyyneliä punastuvilla, neitseellisillä poskilla.

Silloin muutoksen tapahtuessa taistelivat hänessä nuo molemmat luonnot. Hän vapisi, katseli ympärilleen ikäänkuin hän heräisi tuskallisesta unesta, karkasi sitten solakan pyökin luo, piteli kiinni siitä, jotta olisi jotakin tukea, ja samassa hän äkkiä kiipesi kuin kissa puun latvaan ja piteli siitä kiinni. Hän istui siellä kuin arka orava, istui koko pitkän päivän metsän syvässä yksinäisyydessä, missä kaikki on hiljaa ja kuollutta — niinhän sanotaan! —, kuollutta, niin: siellä leijaili pari perhosta leikkien tai kiistellen; aivan vieressä oli muutamia muurahaiskekoja, jokaisessa monta sataa toimeliasta pikkueläjää, jotka kihisivät edestakaisin; ilmassa tanssi lukemattomia sääskiä, parvi parven vieressä; ohitse kiiti laumoittain surisevia kärpäsiä, leppälintuja, kultaseppiä ja muita siivekkäitä pieniä eläimiä, kasimato ryömi esiin märästä maasta, myyrä työnsi ylös multaa — muuten oli kaikkialla hiljaista, kuollutta, kuollutta, niinkuin on tapana sanoa ja ymmärtää. Kukaan ei huomannut pientä Helgaa paitsi närhit, jotka kirkuen kiersivät puun latvaa, missä hän istui; ne hyppelivät rohkean uteliaina oksia pitkin häntä kohti. Välähdys hänen silmistään karkoitti ne taasen pois, mutta ne eivät tulleet hänestä hullua viisaammiksi eikä hän itsekään itsestään.

Kun ilta lähestyi ja aurinko alkoi laskea, kutsui muutos hänet uudestaan liikkeelle. Hän liukui alas puusta ja kun viimeinen auringonsäde sammui, istui hän sammakon kokoonkäpertyneessä hahmossa, käsien uimaräpylät verillä, mutta silmät säteilivät nyt loistoa, jota niillä kauneuden hahmossa ennen tuskin oli ollut. Mitä lempeimmät, hurskaat tytönsilmät loistivat sammakkonaamion takaa, ne todistivat syvää mieltä, inhimillistä sydäntä. Kauneussilmät purskahtivat itkuun, ne itkivät sydämen raskaita kevennyksen kyyneliä.