Luodun hautakummun vieressä näkyi vielä oksista tehty risti, joka oli sidottu kokoon niinellä: viimeinen työ hänen kädestään, joka nyt oli kuollut ja poissa. Pieni Helga otti sen, ajatus tuli itsestään, hän pystytti sen kivien väliin, hänen ja kuolleen hevosen muistoksi. Muiston surumieli sai kyyneleet puhkeamaan esiin, ja tämän sydämen tunteen vallitessa piirteli hän saman merkin maahan haudan ympärille, se kehysti sitä niin kauniisti — ja silloin, hänen molemmin käsin piirtäessään ristin merkkiä, putosi uimaräpylä kädestä kuin rikkirevitty hansikas, ja kun hän peseytyi lähteen vedessä ja ihmetteli hienoja valkeita käsiään, teki hän taasen ristin merkin ilmaan, itsensä ja kuolleen väliin. Silloin värisivät hänen huulensa, silloin liikkui hänen kielensä ja nimi, jota hän useimmin oli kuullut laulettavan ja lausuttavan ratsastettaessa metsän läpi, kaikui hänen suustaan, hän lausui sen: Jeesus Kristus!
Silloin raukesi rupikonnan hahmo, hän oli nuori kaunotar. Mutta pää vaipui väsyneenä, jäsenet kaipasivat lepoa — hän nukkui.
Unta kesti kuitenkin vain lyhyeltä, keskiyön aikaan hänet herätettiin: hänen edessään seisoi kuollut hevonen, sädehtivänä, täynnä elämää, silmistä ja haavoittuneesta kaulasta tulvi valo. Aivan sen viereen ilmestyi surmattu kristitty pappi — "kauniimpana kuin Balder", olisi viikinkirouva sanonut, ja kuitenkin hän tuli kuin tulenliekeissä.
Suurissa lempeissä silmissä oli vakavuus, vanhurskauden tuomio, katse niin läpitunkeva, että se loisti ikäänkuin kovaakokeneen tytön sydämen syvimpään sopukkaan asti. Pieni Helga vapisi tätä katsetta ja hänen muistinsa heräsi ikäänkuin tuomiopäivän voimasta. Kaikki hyvyys mitä oli osoitettu hänelle, jokainen rakkauden sana joka oli sanottu hänelle, kävi ikäänkuin eläväksi. Hän ymmärsi, että rakkaus oli pitänyt häntä pystyssä koettelemuksen päivinä, päivinä, jolloin sielun ja liejun lapsi kilvoittelee ja taistelee. Hän käsitti seuranneensa ainoastaan mielijohteitaan, tekemättä mitään omasta puolestaan; kaikki oli hänelle annettu, kaikkea oli ikäänkuin johdettu. Hän kumartui halpana, nöyränä, ujona sen eteen, joka tutkii jokaisen sydämen sopukan. Ja tänä hetkenä tunsi hän ikäänkuin salaman puhdistuksen liekistä, pyhän hengen tulen.
— Sinä liejun tytär! sanoi kristitty pappi, — liejusta, maasta olet sinä tullut — maasta olet sinä jälleen nouseva ylös! Auringonsäde sinussa kulkee, tietoisena ruumiillisesta verhostaan, takaisin alkulähteeseensä, se ei ole säde aurinkoruumiista, vaan säde Jumalasta! Ei yhdenkään sielun pidä joutua kadotukseen, mutta pitkältä kestää ajallista, se on elämän lentoa iäisyyteen. — Minä tulen kuolleitten maasta, myöskin sinun on kerran kuljettava läpi noiden syvien laaksojen siihen loistavaan vuoristomaahan, missä armo ja täydellisyys asuvat. En vie sinua Hedebyhyn kastettavaksi, ensin sinun täytyy murtaa syvää suopohjaa peittävä vesikilpi, nostaa ylös elämäsi ja syntysi elävä juuri, täyttää tehtäväsi, ennenkuin vihkiminen saattaa tapahtua.
Ja hän nosti hänet hevosen selkään, ojensi hänelle samankaltaisen kultaisen suitsutusastian, jommoisen hän ennen oli nähnyt viikinkilinnassa, siitä levisi niin suloinen ja voimakas lemu. Avoin haava surmatun otsassa loisti kuin sädehtivä otsaripa. Hän otti ristin haudalta, nosti sen korkealle ilmaan ja nyt he, istuen surmatun hevosensa selässä läksivät lentämään yli humisevan metsän, yli kumpujen, joihin sankarit olivat haudatut. Ja mahtavat haamut nousivat, ratsastivat esiin ja pysähtyivät kummun harjalle. Kuun valossa säteili niiden otsien ympärillä leveä kultavanne kultaisine solmuineen, viitta liehui tuulessa. Lohikäärme, joka hautoi aarteita, nosti päänsä ja katsoi heidän jälkeensä. Kääpiökansa pilkisti esiin kummuista ja peltovaoista, ne kihisivät punaisin, sinisin ja vihrein valoin, siinä kävi ryöppy, joka muistutti kipunoita poltetun paperin tuhassa.
Yli metsien ja nummien, jokien ja rämeiden he lensivät, ylös Villisuota kohti. Sen yllä he liitelivät suurissa kaarissa. Kristitty pappi nosti korkealle ristin, se paistoi kuin kulta, ja hänen huuliltansa kaikui messulaulu. Pieni Helga lauloi mukana, niinkuin lapsi laulaa äidin laulaessa. Hän heilutti suitsutusastiaa, siitä lähti alttarintuoksu, niin voimakas, niin ihmeitätekevä, että suon kaislat ja ruo'ot puhkesivat kukkaan. Kaikki idut työntyivät esiin syvältä maasta, kaikki missä elämää oli kohosi ylöspäin, lumpeita oli vilisemällä kuin mitäkin harsoa, ne muodostivat ikäänkuin kudotun kukkaismaton, ja tällä lepäsi nukkuva nainen, nuori ja kaunis, pieni Helga luuli näkevänsä itsensä, oman peilikuvansa tyynessä vedessä. Hän näki äitinsä, liejukuninkaan puolison, prinsessan Niilin vesiltä.
Kuollut kristitty pappi käski nostaa hukkuvan hevosen selkään, mutta hevonen vaipui taakan alla ikäänkuin sen ruumis olisi ollut pelkkä käärinliina, joka hulmuaa tuulessa. Ristinmerkki teki kuitenkin ilma-aaveen lujaksi ja kaikki kolme he ratsastivat kuivalle maalle.
Silloin lauloi kukko viikingin linnassa ja näyt haihtuivat sumuiksi, jotka tuuli vei, mutta silmä silmää vasten seisoivat äiti ja tytär.
— Itsenikö minä näen syvässä vedessä! sanoi äiti.