— Itsenikö minä näen kirkkaassa kilvessä! huudahti tytär, ja he likenivät toisiaan, rinta rintaa vasten, syli syliä, voimakkaimmin sykki äidin sydän ja hän ymmärsi sen.
— Lapseni, oman sydämeni kukka! Lootukseni syvistä vesistä!
Ja hän syleili lastaan ja itki. Kyyneleet olivat uusi elämän ja rakkauden kaste pienelle Helgalle.
— Joutsenhahmossa minä tulin tänne ja heitin sen yltäni! sanoi äiti, — vaivuin hyllyvän maan läpi syvälle suon liejuun, joka kuin muuri sulkeutui minun ympärilleni. Mutta pian minä tunsin raikkaamman virtauksen: jokin voima veti minua syvemmälle, yhä syvemmälle, tunsin unen painavan silmäluomiani, vaivuin uneen, näin unta —- minusta oli kuin taasen olisin maannut Egyptin pyramiidissa, mutta edessäni seisoi vielä sama keinuva lepänkanto, joka suon pinnalla oli pelästyttänyt minut. Katselin halkeamia kuoressa ja ne loistivat eri väreissä ja muuttuivat hieroglyfeiksi, se oli muumion kotelo, jota minä katselin. Se murtui ja esiin astui tuhatvuotinen valtias, muumio-olento, musta kuin piki, mustankiiltävä kuin metsäetana, tai lihava musta lieju, liejukuningas tai pyramiidin muumio, en tietänyt kumpiko. Hän kiersi käsivartensa ympärilleni ja minusta tuntui siltä kuin minun täytyisi kuolla. Tunsin jälleen eläväni vasta kun poveni taas kävi lämpöiseksi ja pieni lintu siinä räpytteli siipiään, viserteli ja lauloi. Se lensi rinnaltani korkealle pimeää raskasta kattoa kohti, mutta pitkä vihreä nauha yhdisti sitä vielä minuun. Minä kuulin ja ymmärsin sen kaipauksen sävelet: vapaus! aurinko! Isän luo! — silloin ajattelin omaa isääni kodin aurinkoisessa maassa, elämääni, rakkauttani. Sen hetken perästä en ole nähnyt unta, nukuin totisesti sikeää, pitkää unta, kunnes tällä hetkellä sävelet ja tuoksu nostivat ja vapauttivat minut!
Vihreä nauha äidin sydämen ja linnun siiven välillä, missä se nyt leijaili, minne se oli viskattu? Ainoastaan haikara oli sen nähnyt, nauha oli vihreä varsi, solmu loistava kukka, lapsen kehto, lapsen, joka nyt oli kasvanut kauneudessa ja taasen lepäsi äidin sydäntä vastaan.
Ja heidän siinä seisoessaan sylityksin, lenteli haikaraisä kaartaen heidän ympärillään, viiletti sitten pesälleen, toi siellä vuosikausia säilytetyt höyhenhahmot, heitti yhden kummallekin ja se sujui heidän ympärilleen, ja he kohosivat maasta kahtena valkoisena joutsenena.
— Puhukaamme nyt! sanoi haikaraisä, — nyt me ymmärrämme toistemme kieltä, vaikka nokka toisella linnulla on toisella tavalla muovaeltu kuin toisella! Sopii niin hyvin kuin ikinä voi, että te tulette tänä yönä, huomenna olisimme olleet poissa, äiti, minä ja poikaset! Me lähdemme etelään! Niin, katsokaa vain minua, olen vanha ystävä Niilinmaasta ja samoin äitikin; hänen tunteensa on enemmän sydämessä kuin nokassa. Hän aina luuli, että prinsessa kyllä pitäisi puoliaan! Minä ja poikaset olemme tuoneet joutsenhahmot tänne ylös —! No niin, kuinka minä olen iloissani ja kuinka onnellista, että vielä olen täällä. Kun päivä koittaa, lähdemme liikkeelle! Suuri haikaraseurue! Me lennämme edellä, pysykää vain perässä, niin ette erehdy tiestä; minä ja poikaset kyllä puolestamme pidämme teitä silmällä!
— Ja lootuskukka, joka minun piti tuoda, sanoi egyptiläinen prinsessa, — se lentää joutsenhahmossa rinnallani! Sydämeni kukkasen tuon mukanani, sellainen on ratkaisu. Kotiin päin, kotiin päin!
Mutta Helga sanoi, ettei hän voinut jättää Tanskanmaata vielä kerran näkemättä kasvatusäitiään, hellää viikinkirouvaa. Helgan mieleen nousi jokainen kaunis muisto, jokainen hellä sana, jokainen kyynel, jonka kasvatusäiti oli itkenyt, ja miltei tuntui tällä hetkellä siltä kuin hän olisi enimmän rakastanut tätä äitiä. — Niin, kyllä meidän täytyy lähteä viikinkikartanoon! sanoi haikaraisä, — siellähän odottavat äiti ja poikaset! Kyllä ne nyt tulevat mulkoilemaan silmiään ja pieksämään suuta! Niin, äiti nyt ei sano niin paljon, hän on lyhytsanainen ja sukkela, ja tarkoittaa vieläkin parempaa! Minäpä heti paikalla vähän rämistelen, niin että he kuulevat meidän tulevan!
Ja sitten rämisteli haikaraisä nokallaan ja hän ja joutsenet lensivät viikinkilinnaan.