Siellä nukuttiin vielä sikeää unta, vasta myöhään yöllä oli viikinkirouva saanut rauhaa. Hän oli tuskissaan pienen Helgan tähden, joka nyt kokonaista kolme vuorokautta oli ollut kadoksissa kristityn papin kanssa. Tytön oli täytynyt auttaa hänet matkaan, hänen hevosensa oli poissa tallista. Minkä voiman avulla tämä kaikki oli tapahtunut? Viikinkirouva ajatteli ihmeitä, joita kuului tapahtuneen valkoisen Kristuksen voimasta ja niiden välityksellä, jotka uskoivat häneen ja siunasivat häntä. Vaihtelevat ajatukset saivat muodon unielämässä, hänestä tuntui siltä kuin hän vieläkin olisi istunut valveilla, miettien vuoteensa laidalla, ja ulkopuolella vaani pimeys. Myrsky tuli, hän kuuli meren vyörynnän lännessä ja idässä, Pohjanmeren ja Kattegatin vesiltä. Se ääretön käärme, joka merenpohjalla kiertyy maan ympäri, hytki suonenvedossa. Jumalten yö likeni, Ragnarök, joksi pakanat kutsuivat maailman loppua, aikaa, jolloin kaikki oli häviävä, yksinpä korkeat jumalat. Gjallertorvi soi ja yli taivaankaaren ratsastivat jumalat, teräkseen puettuina taistellakseen viimeisen taistelun. Heidän edellään lensivät siivekkäät kilpineidot ja jonon päättivät kuolleiden urhojen haamut. Koko ilma heidän ympärillään loisti revontuliliekeissä, mutta pimeys voitti. Se oli kauhea hetki.
Ja aivan likellä kärsivää viikinkirouvaa istui lattialla pieni Helga sammakon ilkeässä hahmossa, hänkin vapisi ja turvautui kasvatusäitiin, joka otti hänet syliinsä ja hellästi painoi häntä vastaansa, vaikka rupisammakon muoto tuntuikin ilkeältä. Ilma kajahteli miekan- ja nuijaniskuista, vinkuvista nuolista, ikäänkuin myrskyävä raesade olisi mennyt heidän päällitseen. Hetki oli tullut, jolloin maa ja taivas oli halkeava, tähdet putoavat, kaikki hävitettävä Surturin tulessa. Mutta uusi maa ja taivas tulevat, sen hän tiesi, vilja on aaltoileva siinä missä meri nyt vyöryi yli hedelmättömän hiekkapohjan, ääretön jumala on hallitseva, ja hänen luokseen nousee Balder, lempeä, rakastavainen, pelastuneena kuolleiden valtakunnasta — hän tulee — viikinkirouva näkee hänet, hän tuntee hänen kasvonsa — se on kristitty, vangittu pappi.
— Valkoinen Kristus! huusi hän ääneensä ja mainitessaan nimeä painoi hän suudelman iljettävän sammakkolapsensa otsalle. Silloin raukesi rupisammakon hahmo ja pieni Helga seisoi hänen edessään koko ihanuudessaan, lempeämpänä kuin koskaan ennen, ja silmät säihkyen. Hän suuteli kasvatusäidin käsiä, siunasi häntä kaikesta huolenpidosta ja rakkaudesta, jota hän ahdistuksen ja koettelemuksen päivinä soi hänelle, kiitti häntä ajatuksista, jotka hän oli kylvänyt häneen ja herättänyt, kiitti häntä siitä, että hän oli maininnut nimen, jonka hän vielä toisti: valkoinen Kristus! Ja pieni Helga kohosi niinkuin mahtava joutsen, siivet levittäytyivät suuriksi ja humisivat niinkuin muuttolintujen parvi lentäessään pois.
Viikinkirouva heräsi tähän ja ulkona kuului vieläkin sama voimakas siipien havina — hän tiesi, että haikarat siihen aikaan muuttivat, ne olivat ne, jotka hän kuuli. Vielä kerran tahtoi hän nähdä ne ennen niiden lähtöä ja sanoa niille hyvästi! Hän nousi, meni kuistille ja silloin hän näki siipirakennuksen katonharjalla haikaran haikaran vieressä ja pitkin pihaa, korkeiden puiden yli lensi parvia, tehden mahtavia kaarroksia. Mutta juuri vastapäätä häntä, kaivonkannella, missä pieni Helga niin usein oli istunut ja peloittanut hänet villeydellään, istui nyt kaksi joutsenta, katsellen häneen viisain silmin. Ja hän muisti unensa, se täytti yhä kokonaan hänen mielensä, aivan kuin todellisuus. Hän ajatteli pientä Helgaa joutsenhahmossa, hän ajatteli kristittyä pappia, ja yhtäkkiä tuntui hänen sydämessään oudon iloiselta.
Joutsenet räpyttelivät siipiään, kumarsivat kaulojaan ikäänkuin nekin olisivat tahtoneet esittää tervehdyksensä. Ja viikinkirouva levitti käsivartensa niiden puoleen ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt sen, hymyili itkun ja monien ajatusten vallassa.
Silloin kohosivat, siipiään kahistellen ja nokkiaan päristellen kaikki haikarat, lähteäkseen matkalle etelään.
— Me emme odota pääskysiä! sanoi haikaraemo, — jos tahtovat mukaan, niin tulkoot! Me emme voi odottaa kunnes kurmitsat lähtevät! On sentään kaunista matkustaa näin perheittäin eikä niinkuin peipposet ja suokukot, joiden koirakset lentävät erikseen ja naarakset erikseen, se oikeastaan ei ole säädyllistä! — ja mitä lentämistapaa joutsenet käyttävätkään?
— Jokainen lentää omalla tavallaan, sanoi haikaraisä, — joutsenet lentävät vinottain, kurjet kolmikulmassa ja kurmitsat käärmeenmuodossa.
— Älä puhu käärmeistä meidän lentäessämme täällä ylhäällä, sanoi haikaraemo, — se herättää poikasissa vain haluja, joita ei voida tyydyttää.
* * * * *