— Hankkikaa todistus suoeukolta, että olette maannut puolet aikaa isänmaassa, niin tulette otetuksi huomioon.
— Minä kyllä olisin ansainnut ensimäisenkin palkinnon enkä vain toista! sanoi etana. — Tiedänhän minä, että jänis on juossut pelkkää raukkamaisuuttaan, aina kun hän luuli vaaran olevan lähellä — minä sensijaan olen ottanut juoksemisen elämäntehtäväksi ja käynyt rammaksi palveluksessani! Jos jonkun pitäisi saada ensimäinen palkinto, niin minun! — mutta minä en rettelöi, halveksin sellaista!
Ja sitten se sylkäisi.
— Minä voin sanoilla ja numeroilla osoittaa, että molemmat palkinnot, ainakin mitä minun ääneeni tulee, ovat jaetut oikeudenmukaisten periaatteiden nojalla! sanoi metsässä vanha rajapyykki, joka sekin oli jäsenenä palkintolautakunnassa. — Minä ajan aina asiaani järjestyksellä, punniten ja laskien. Seitsemän kertaa varhemmin on minulla ollut kunnia olla mukana antamassa palkintoa, mutta vasta tänään olen saanut tahtoni läpi. Joka palkinnonjaossa olen asettunut johonkin määrättyyn lähtökohtaan. Olen aina lähtenyt kirjainten alkupäästä ensi palkintoa varten ja loppupäästä toista palkintoa varten. Ja pankaapa nyt merkille: kun lähtee alkupäästä, niin on kahdeksas kirjain A:sta H — niin olemme saaneet Haren, Jänis, ja niin äänestin minä Harenille, Jänikselle ensi palkintoa. Ja kahdeksas kirjain loppupäästä laskien — Ä:tä en ota lukuun, siinä on sellainen sopimaton ääni ja minä hyppään aina sopimattomien yli — taas on S. Sentähden äänestin Snegeln'ille, Etanalle toista palkintoa. Seuraavalla kerralla tulee I ensimäiseksi ja R toiseksi. [Tanskan- ja suomenkielten eroavaisuuden vuoksi on ollut mahdotonta tehdä oikeutta tälle kohdalle. Suoment. muist.] Joka asiassa pitää aina olla järjestystä. Jostakin täytyy pitää kiinni.
— Minä olisin kuin olisinkin äänestänyt itseäni, jollen olisi kuulunut palkintotuomareihin, sanoi muuli, joka sekin oli palkintotuomareja. — Pitää kiinnittää huomiota ei ainoastaan siihen, miten pian pääsee perille, vaan kaikkinaisiin muihinkin seikkoihin, niinkuin nyt siihenkin, kuinka paljon kuljettaa mukanaan. Minä puolestani kuitenkaan en tällä kertaa tähdentänyt tätä asiaa enempää kuin jäniksen viekkauttakaan juoksun aikana, sitä viisautta, millä se äkkiä tekee syrjähypyn johdattaakseen ihmisiä harhaan piilopaikkaansa nähden; ei, on vielä muuan asia, johon monet kiinnittävät huomiota ja jota ei pidäkään jättää ottamatta lukuun, se on se, jota sanotaan kauneudeksi. Sitä olen tässä katsellut, olen katsellut jäniksen kauniita, hyvin muodostuneita korvia, ilokseen katselee, miten pitkät ne ovat! Minusta tuntui siltä kuin olisin nähnyt itseni pienenä, ja niin minä äänestin häntä!
— Hiljaa! sanoi kärpänen. —- Niin, en tahdo puhua, tahdon vain sanoa jotakin. Sen tiedän, että olen ottanut kiinni enemmän kuin yhden jäniksen! Tässä hiljan murskasin takajalat eräältä nuorimmista jäniksistä. Istuin veturissa rautatiejunan edessä, teen usein sillä tavalla, siinä huomaa parhaiten oman nopeutensa. Muuan nuori jänis juoksi pitkän aikaa edellä, hän ei aavistanut, että minä olin mukana. Vihdoin viimein täytyi hänen poiketa tieltä, mutta sitten murskasi veturi takajalat, sillä minä istuin veturissa. Jänis jäi paikoilleen, minä matkustin eteenpäin. Toki se silloin on voitettu? Mutta minä en välitä palkinnosta.
— Minä nyt olen sitä mieltä, ajatteli orjantappura, mutta se ei sanonut sitä, sen luontoon ei kuulu tuoda esiin mielipiteitään, vaikka olisi saattanut olla varsin hyvä, jos se olisi tehnyt sen — minä nyt olen sitä mieltä, että auringonsäteen olisi pitänyt saada ensimäinen kunniapalkinto ja toinen niinikään! Se lentää tuokiossa tuon äärettömän matkan auringosta meidän luoksemme ja tulee sellaisella voimalla, että koko luonto herää. Sen kauneus on niin ääretön, että se panee kaikki meidät ruusut punastumaan ja tuoksumaan. Korkea tuomitseva esivalta ei näy ollenkaan huomanneen sitä! Auringon sijassa minä antaisin heille jokikiselle auringonpistoksen — mutta se tekisi heidät vain hulluiksi, siksi he saattavat tulla muutenkin! En sano mitään! ajatteli orjantappura. — Rauha metsään, ihanaa on kukkia, lemuta ja virvoittaa, elää sadussa ja laulussa! Auringonsäde kuitenkin elää kauemmin kuin yksikään meistä!
— Mikä on ensimäinen palkinto? kysyi kastemato, joka oli nukkunut liian kauan ja vasta nyt saapui paikalle.
— Se on vapaa pääsy kaalimaahan! sanoi muuli. — Minä ehdotin tämän palkinnon! Jäniksen piti ja tuli se saada ja niin minä ajattelevana ja toimivana jäsenenä järkevästi otin huomioon sen hyödyn, jonka piti se saada. Nyt on jäniksen toimeentulo turvattu. Etanalla on oikeus istua kiviaidalla ja nuolla sammalta ja auringonpaistetta ja kuuluu se tästäpuoleen ensimäisiin palkintotuomareihin kilpajuoksussa. Ammattitaitoinen henkilö on hyvä olemassa laitoksessa, jota ihmiset, sanovat komiteaksi! Sanon kuin sanonkin: odotan paljon tulevaisuudelta, meillä on jo päästy hyvään alkuun!