— Kirkonkello riippuu korkealla, katselee kauas ympärilleen, saa vieraikseen linnut ja ymmärtää niiden kielen, sen luo tulla humistaa tuuli, sisään luukuista ja äänirei'istä, joka raosta, ja tuuli tietää kaikki, se saa tietonsa ilmasta, ja se sulkee syliinsä kaikki, missä elämää on, se tunkee ihmisen keuhkoihin, tietää kaiken mikä siellä tulee ääneksi, joka sanan, joka huokauksen —! Ilma tietää sen, tuuli kertoo sen, kirkonkello ymmärtää sen puheen ja soittaa sen julki koko maailmalle, piu-pau! piu-pau!

— Mutta tämä kuuleminen ja tietäminen kävi minulle liialliseksi, en jaksanut soittaa sitä julki! Minä niin väsyin, minä kävin niin painavaksi, että parru murtui ja minä lensin kirkkaaseen ilmaan, alas siihen missä joki on syvin, missä jokimies asuu, yksinään ja hyljättynä, ja siellä minä kerron vuodesta vuoteen mitä olen kuullut ja mitä tiedän: piu-pau! piu-pau!

Näin soi Kellosyvänteestä Odensen joessa, sen on äidinäiti kertonut.

Mutta meidän koulumestarimme sanoo: "Ei ole mitään kelloa, joka voisi soida siellä alhaalla, sillä se on mahdotonta! — ei ole mitään jokimiestä siellä alhaalla, sillä ei ole olemassa jokimiestä!" Ja kun kaikki kirkonkellot soivat niin heleästi, sanoo hän, etteivät oikeastaan kellot soi, vaan ilma; ilmahan se antaa äänen — sen sanoi isoäitikin kellon sanoneen — siinä he ovat yksimieliset, ja silloin se on varma! "Ole tarkka, ole tarkka, pidä vaari itsestäsi!" sanovat he molemmat.

Ilma tietää kaikki, se on meidän ympärillämme, se on meidän sisässämme, se kertoo meidän ajatuksistamme ja teoistamme, ja se kertoo niistä laajemmalle kuin kello alhaalla syvyydessä Odensen joessa, missä jokimies asuu, se kertoo sen aina suureen taivaansyvyyteen asti, niin kauas, niin kauas, aina ja ikuisesti, kunnes taivaan valtakunnan kellot soivat: piu-pau! piu-pau!

PAHA RUHTINAS.

Taru.

Oli kerran paha ja ylimielinen ruhtinas, jonka kaikki ajatukset tarkoittivat sitä, että hän voittaisi kaikki maailman maat ja herättäisi nimellään kauhua. Hän raivasi tiensä tulella ja miekalla, hänen sotamiehensä tallasivat viljan maassa, ne sytyttivät talonpojan asumuksen niin, että punainen liekki nuoli lehdet puista ja hedelmät riippuivat paistettuina mustilla, kärventyneillä oksilla. Moni äitiraukka piilotteli alastoman rintalapsensa kanssa suitsuavan muurin takana ja sotamiehet etsivät häntä, ja jos he löysivät hänet ja lapsen, niin alkoi niiden pirullinen ilo. Pahat henget eivät olisi voineet menetellä ilkeämmin, mutta ruhtinaan mielestä kävi juuri niinkuin piti. Päivä päivältä kasvoi hänen valtansa, kaikki pelkäsivät hänen nimeänsä, ja onni seurasi häntä kaikissa hänen teoissansa. Hän toi valloitetuista kaupungeista kultaa ja suuria aarteita, hänen pääkaupunkiinsa kasaantui rikkaus, jolla ei missään muussa paikassa ollut vertaa. Nyt rakennutti hän komeita linnoja, kirkkoja ja pylväskäytäviä, ja jokainen, joka näki nämä ihanuudet, sanoi: "Mikä suuri ruhtinas!" He eivät ajatelleet hätää, jonka hän oli tuottanut muille maille, he eivät kuulleet niitä huokauksia ja sitä valitusta, mitkä kaikuivat poltetuista kaupungeista.

Ruhtinas katseli kultaansa, komeita rakennuksiaan ja ajatteli niinkuin joukkokin: "Mikä suuri ruhtinas! Mutta minun täytyy saada enemmän! paljon enemmän! Älköön mitään valtaa nimitettäkö yhtä suureksi, saatikka sitten suuremmaksi kuin minun!" Ja hän ryhtyi sotaan kaikkia naapurejaan vastaan ja hän voitti heidät kaikki. Voitetut kuninkaat hän antoi kultaketjuilla kytkeä kiinni vaunuihinsa, kun hän ajoi katuja pitkin, ja kun hän istui pöydässä, täytyi niiden maata hänen ja hoviväen jaloissa ja ottaa ne leipäpalaset, jotka heille viskattiin.

Nyt antoi ruhtinas pystyttää kuvapatsaansa toreille ja kuninkaallisiin linnoihin, niin, hän tahtoi, että se seisoisi kirkoissakin Herran alttarin edessä, mutta papit sanoivat: "Ruhtinas, sinä olet suuri, mutta Jumala on suurempi, me emme uskalla."