— Hyvä, sanoi paha ruhtinas, — niin voitan minä Jumalankin! Ja sydämensä ylimielisyydessä ja hulluudessa rakennutti hän ihmeellisen laivan, jolla hän saattoi kulkea ilman halki. Se oli kirjava kuin riikinkukon pyrstö ja siinä näytti olevan ikäänkuin tuhansia silmiä, mutta jokainen silmä oli pyssynpiippu. Ruhtinas istui keskellä laivaa, hänen tarvitsi vain painaa vieteriä, niin lähtivät tuhannet kuulat lentoon ja pyssyt olivat taasen latauksessa niinkuin ennenkin. Tuhansia väkeviä kotkia valjastettiin laivan eteen, ja niin läksi hän nyt lentämään aurinkoa kohti. Maa lepäsi syvällä alhaalla. Ensin se vuorineen ja metsineen näytti vain kynnetyltä pellolta, missä vihanta pilkistää esiin käännetystä turpeesta, sitten se muistutti litteää karttaa, ja pian se oli kokonaan sumun ja pilvien peitossa. Yhä korkeammalle ja korkeammalle lensivät kotkat. Silloin lähetti Jumala yhden ainoan lukemattomista enkeleistään, ja paha ruhtinas lennätti tuhannet kuulansa häntä vastaan. Mutta kuulat kimposivat kuin rakeet enkelin hohtavista siivistä, yksi veripisara, vain yksi ainoa, putosi valkoisesta siipisulasta, ja tämä pisara putosi laivalle, missä ruhtinas istui. Se polttautui kiinni, se painoi kuin tuhat sentneriä lyijyä ja riisti laivan huimaavaa vauhtia alas maata kohti. Kotkien lujat siivet murtuivat, tuuli humisi ruhtinaan pään ympärillä, ja pilvet —- nehän olivat syntyneet poltetuista kaupungeista — muodostuivat uhkaaviksi haamuiksi, ikäänkuin penikulmien kokoisiksi kravuiksi, jotka ojensivat suuret kyntensä häntä kohden kuin vyöryvät kallionlohkareet ja tultasylkevät lohikäärmeet. Puolikuolleena makasi hän laivassa, joka vihdoin jäi riippumaan metsän paksujen puunoksien väliin.
— Minä tahdon voittaa Jumalan, sanoi hän, — olen vannonut sen, minun tahtoni täytyy tapahtua! Ja seitsemän vuotta hän rakennutti taidokkaita laivoja, joilla piti lennettämän ilman halki, hän antoi takoa ukkosennuolia kovimmasta teräksestä, sillä hän tahtoi murtaa taivaan kannen. Kaikista maistansa kokosi hän suuria sotajoukkoja, ne täyttivät monien penikulmien alan, kun miehet seisoivat asetettuina rinnatusten. Ne astuivat taidokkaasti rakennettuihin laivoihin, kuningas itse lähestyi omaa laivaansa — silloin lähetti Jumala sääskiparven, yhden ainoan pienen sääskiparven, se surisi kuninkaan ympärillä ja pisti hänen käsiään ja jalkojaan. Suutuksissaan veti hän miekkansa, mutta iski vain tyhjään ilmaan, hän ei voinut osua sääskiin. Silloin käski hän tuoda kalliita peitteitä, näitä piti kaarittaman hänen ympärilleen, niiden läpi ei yksikään sääski saattanut tunkea pistintään, ja tehtiin niinkuin hän käski. Mutta yksi ainoa sääski oli asettunut sisimmälle peitteelle, se ryömi kuninkaan korvaan ja pisti häntä. Poltti kuin tuli, myrkky nousi hänen aivoihinsa, hän syöksyi ylös, tempasi peitteet ympäriltään, repi rikki vaatteensa ja tanssi alasti raakojen, villien sotamiesten edessä. Nämä pilkkasivat nyt hullua ruhtinasta, joka tahtoi hyökätä Jumalan kimppuun ja jonka yksi ainoa pieni sääski heti oli voittanut.
TUULI KERTOO VALDEMAR DAA'STA JA HÄNEN TYTTÄRISTÄÄN.
Kun tuuli viilettää yli nurmen, niin se väreilee kuin vesi, kun se viilettää yli viljan, niin tämä aaltoilee kuin järvi. Se on tuulen tanssia. Mutta kuuleppa sen kertovan: se laulaa sanottavansa ja toisin se soi metsän puissa, toisin muurin äänirei'issä, raoissa ja halkeamissa. Näetkö kuinka tuuli tuolla ylhäällä kiidättää pilviä, ikäänkuin ne olisivat lammaslauma! Kuuletko kuinka tuuli täällä alhaalla toitottaa avonaisessa portissa, ikäänkuin se olisi vartia ja puhaltaisi torveen. Omituisesti se humisee savupiipussa ja uuninpesässä. Tuli leimahtelee ja kipunoi, loimottaa kauas huoneeseen ja täällä on niin tyyntä ja suloista istua ja kuunnella. Anna vain tuulen kertoa! Se tietää satuja ja tarinoita enemmän kuin me kaikki yhteensä. Kuulehan nyt, mitä se kertoo.
Huu-uu-uu! mennä täytyy! — se on laulun kertosäe.
* * * * *
Ison Beltin varrella on vanha kartano, sen ympärillä paksut punaiset muurit! sanoo tuuli. — Tunnen joka kiven, olen nähnyt sen ennen, kun se oli Stig marskin linnassa kannaksella. Se piti revittämän! Kivi joutui taasen käytäntöön ja tuli uuteen muuriin, uuteen kartanoon, toisaalla, se oli Borrebyn kartano sellaisena kuin se vieläkin on.
Olen nähnyt ja tuntenut nuo korkeat aateliset miehet ja rouvat, nuo vaihtelevat sukupolvet, jotka asuivat siellä. Nyt kerron Valdemar Daa'sta ja hänen tyttäristään.
Hän kulki otsa korkealla, hän oli kuninkaallista sukua! Hän osasi muutakin kuin ajaa hirviä ja tyhjentää sarkan — se kyllä nähdään, sanoi hän itse.
Hänen rouvansa asteli kankeana kultavaatehameessa kiiltävän ruutulattiansa poikki. Seinäverhot olivat komeat, huonekalut kallisarvoiset, ne olivat taidokkaasti veistetyt. Hopea- ja kultatavaraa hän oli tuonut taloon, saksalaista olutta oli kellarissa, kun siellä jotakin oli, mustat, tuliset hevoset hirnuivat tallissa. Borrebyn kartanossa oli rikasta, silloin kun rikkaus siellä oli.