Hautajaispäivä tuli. Yökausiin sitäennen ei hän ollut nukkunut. Aamunkoitossa voitti hänet väsymys ja hän sai hiukan lepoa. Sillaikaa kannettiin kirstu etäiseen huoneeseen ja kansi lyötiin kiinni, jottei hän kuulisi vasaraniskuja.
Kun hän heräsi, pääsi ylös ja tahtoi nähdä lapsensa, sanoi mies hänelle, kyyneliä vuodattaen:
— Me olemme sulkeneet kannen, sen täytyi tapahtua!
— Kun Jumala on kova minua kohtaan, puhkesi äiti puhumaan, — niin miksikä ihmiset olisivat paremmat!
Ja hän itkeä nyyhkytti.
Kirstu vietiin hautaan, lohduton äiti istui nuorten tyttäriensä luona, hän katsoi heihin näkemättä heitä, hänen ajatuksillaan ei enään ollut mitään tekemistä kodin kanssa, hän antautui surun valtaan ja se viskeli häntä niinkuin meri viskelee laivaa, joka on menettänyt peräsimen ja perämiehen. Niin kului hautajaispäivä ja seurasi monta päivää saman yksitoikkoisen raskaan tuskan vallassa. Kostein silmin ja suruisin katsein silmäilivät häneen surevat kotona, hän ei kuullut heidän lohdutustaan. Mitäpä he sitte saattoivatkaan sanoa, he olivat liian surulliset.
Näytti siltä kuin ei hän enään olisi tuntenut unta ja yksin se saattoi olla hänen paras ystävänsä, voimistuttaa hänen ruumistaan, saattaa lepoa sieluun. He saivat hänet paneutumaan vuoteeseen, hän makasikin hiljaa kuin nukkuva. Eräänä yönä kuunteli mies hänen hengitystään ja uskoi varmaan hänen saaneen lepoa ja huojennusta, sentähden pani hän kätensä ristiin, rukoili ja nukkui pian tervettä sikeää unta. Hän ei huomannut, että hän nousi, heitti vaatteet ylleen ja astui sitte hiljaa talosta päästäkseen sinne, minne hänen ajatuksensa yötä ja päivää pyrkivät: haudalle, joka kätki hänen lapsensa. Hän astui talon puutarhan läpi, ulos vainiolle, mistä johti polku ulkopuolelle kaupunkia, kirkkomaalle. Kukaan ei nähnyt häntä, hän ei nähnyt ketään.
Oli ihanan tähtikirkasta, ilma vielä niin lauha, oli vasta syyskuuta. Hän tuli kirkkomaalle, pienelle haudalle. Se oli kuin ainoa suuri kukkavihko, kukat tuoksuivat. Hän istuutui, taivutti päänsä hautaa vastaan ikäänkuin hän tiiviin maakerroksen läpi olisi voinut nähdä pienen poikansa, jonka hymyn hän niin elävästi muisti. Tuota herttaista ilmettä silmissä, yksin sairasvuoteellakin, ei koskaan saattanut unohtaa. Miten ilmehikäs olikaan ollut hänen katseensa, kun äiti kumartui hänen puoleensa ja tarttui hänen hentoon käteensä, jota ei hän itse jaksanut nostaa! Samalla tavalla kuin hän oli istunut hänen vuoteensa ääressä, istui hän nyt hänen haudallaan, mutta nyt vuotivat kyyneleet vapaasti, ne putosivat haudalle.
— Sinä tahdot alas lapsesi luo, lausui ääni aivan likellä. Se kaikui niin kirkkaana, niin syvänä, se soi hänen sydämensä syvyyteen asti. Hän nosti katseensa ja hänen edessään seisoi mies, yllään suuri suruviitta, päässä kukkuli, mutta hän näki sen alatse hänen kasvonsa, ne olivat ankarat ja kuitenkin niin luotettavat, hänen silmänsä loistivat ikäänkuin hän olisi elänyt nuoruuden vuosia.
— Alas lapseni luo! toisti äiti ja siinä oli epätoivon rukous.