— Uskallatko seurata minua? kysyi haamu. — Minä olen Kuolema!
Ja äiti nyökytti myöntäen. Silloin tuntuivat yhtäkkiä kaikki tähdet ylhäällä loistavan täysikuun hohteella, hän näki kirjavan väriloiston kukkasissa haudalla, maanpeite väistyi pehmeästi ja hiljaa niinkuin liehuva vaate, hän vaipui, ja haamu kiersi mustan viittansa hänen ympärilleen, tuli yö, kuoleman yö. Hän vaipui syvemmä kuin hautalapio tunkee, kirkkomaa lepäsi kuin sumu hänen päänsä päällä.
Vaipan lieve luisui syrjään, hän seisoi mahtavassa salissa, joka leveni suurena ja ystävällisenä. Ympärillä oli hämärää, mutta edessään ja samassa hetkessä piteli hän lujasti sydäntään vastaan lastaan, joka hymyili hänelle kauniimmin kuin milloinkaan. Hän päästi huudon, mutta sitä ei kuulunut, sillä aivan vieressä ja samalla kaukana poissa ja taas likellä kuului paisuvaa, suloista soittoa. Eivät milloinkaan ennen niin hartaat säveleet olleet kohdanneet hänen korvaansa, ne soivat sen yömustan tiheän esiripun takaa, joka eroitti salin suuresta iäisyysmaasta.
— Äiti kultani, oma äitini! kuuli hän lapsensa sanovan. Se oli tuo tuttu, rakas ääni, ja suudelma seurasi suudelmaa loppumattomassa autuudessa. Ja lapsi viittasi tummaan esirippuun.
— Näin kaunista ei ole ylhäällä maan päällä! Näetkö, äiti, näetkö heidät kaikki! Se on autuutta!
Mutta äiti ei nähnyt mitään siellä minne lapsi viittasi, muuta kuin mustan yön. Hän näki maallisin silmin, ei katsellut sillä tavalla kuin lapsi, jonka Jumala oli kutsunut luokseen. Hän kuuli soinnut, sävelet, mutta hän ei eroittanut sanaa, johon hänen tuli uskoa.
— Nyt minä voin lentää, äiti! sanoi lapsi, — lentää kaikkien muiden iloisten lasten kanssa aivan tuonne sisään Jumalan luo. Minä teen sen niin mielelläni, mutta kun sinä itket, niinkuin sinä nyt itket, niin en pääse luotasi, ja minä tahtoisin niin mielelläni! Enkö minä kuitenkin saa? Tulethan sinä kuitenkin aivan pian tänne luokseni, äiti kulta!
— Oi viivy, viivy! sanoi äiti, — vain silmänräpäys vielä! Vain yhden ainoan kerran vielä minun täytyy saada katsella sinua, suudella sinua, pidellä sinua sylissäni! Ja hän suuteli ja piteli kiinni. Silloin kajahti hänen nimensä ylhäältä päin. Nuo sävelet tulivat niin valittavina. Mikä olikaan?
— Kuuletko! sanoi lapsi, — se on isä, joka kutsuu sinua.
Ja taasen, muutaman harvan sekunnin perästä kuului syviä huokauksia, ikäänkuin lapset olisivat itkeneet.