— Ne ovat sisareni! sanoi lapsi. — Äiti, ethän sinä ole heitä unohtanut?
Ja hän muisti kotiin jääneet, ahdistus valtasi hänet, hän katseli eteensä, ja alituisesti liiteli haamuja ohitse, hän luuli tuntevansa muutamat, ne liitelivät kuoleman salin läpi tummaa esirippua kohti ja sinne ne katosivat. Entä jos hänen miehensä, hänen tyttärensä tulisivat näkyviin? Ei, heidän huutonsa, heidän huokauksensa kuuluivat vielä ylhäältä päin. Hän oli miltei ollut unohtamaisillaan heidät kuolleen tähden.
— Äiti, nyt soivat taivaanvaltakunnan kellot! sanoi lapsi. — Äiti, nyt aurinko nousee!
Ja häntä vastaan tulvi häikäisevä valo. Lapsi oli poissa ja hän kohosi — hänen ympärillään kylmeni, hän nosti päänsä ja näki makaavansa kirkkomaalla lapsensa haudalla. Mutta Jumala oli unessa käynyt tueksi hänen jalalleen, valoksi hänen järjelleen, hän lankesi polvilleen ja rukoili:
— Anna minulle anteeksi, Herra minun Jumalani, että tahdoin pidättää ikuisen sielun sen lennosta ja että saatoin unohtaa velvollisuuteni niitä eläviä kohtaan, jotka täällä minulle annoit! Ja näistä sanoista sai hänen sydämensä ikäänkuin lievennystä. Samassa tuli aurinko esiin, pieni lintu lauloi hänen päänsä päällä ja kirkonkellot soittivat aamujumalanpalvelukseen. Yltympäri kävi niin pyhäksi, pyhäksi niinkuin hänen sydämessään. Hän tunsi Jumalansa, hän tunsi velvollisuutensa ja ikävöiden kiiruhti hän kotiin. Hän painui miehensä puoleen, hänen lämmin, harras suudelmansa herätti hänet, ja he vaihtoivat sydämen, hartauden sanoja ja hän oli voimakas ja lempeä niinkuin vaimo saattaa olla ja hänestä virtasi lohdutuksen lähde. — Jumalan tahto on aina paras! Ja mies kysyi häneltä:
— Mistä sinä yhtäkkiä sait tämän voiman, tämän lohduttavaisen mielen?
Ja hän suuteli miestään ja suuteli lapsiaan:
— Minä sain sen Jumalalta, lapseni kautta haudassa.
TARHAKUKKO JA VIIRIKUKKO.
Oli kaksi kukkoa, toinen tunkiolla ja toinen katolla, ylpeitä molemmat, mutta kumpiko sai aikaan enemmän. Sanoppa meille mielipiteesi — me pysymme kumminkin omassamme.