Kanatarha oli aitauksella eroitettu toisesta tarhasta, jossa oli tunkio, ja tällä kasvoi suuri kurkku, joka tiesi olevansa taimilavakasvi.
— Siksi synnytään! sanoi ääni sen sisässä. — Kaikki eivät synny kurkuiksi, pitää olla muitakin eläviä lajeja! Kanat, ankat ja koko naapuritarhan eläimistö ovat nekin luontokappaleita. Tarhakukkoa aitauksella katselen ihaillen, hänellä on toki aivan toinen merkitys kuin viirikukolla, joka on asetettu niin korkealle ja joka ei edes osaa narista, saatikka sitte kiekua! Hänellä ei ole kanoja eikä kananpoikia, hän ajattelee ainoastaan itseään ja hikoilee espanjanvihreää. Ei, tarhakukko se se on kukko! Nähdä hänen astuvan, se on tanssia! Kuulla hänen kiekuvan, se on musiikkia! Minne hän tuleekin, siellä saa kuulla mitä rumpali on! jos hän tulisi tänne pihaan, jos hän söisi minut lehtineni, varsineni päivineni, jos minä sulaisin hänen ruumiissansa, se olisi autuaallinen kuolema! sanoi kurkku.
Yöllä tuli kauhea ilma, kanat, kananpojat ja kukko niinikään hakivat suojaa. Tuuli puhalsi kumoon aitauksen tarhojen välillä niin että kuului kova rytinä. Kattokivet putoelivat, mutta viirikukko pysyi paikoillaan, se ei edes kääntynyt, se ei voinut, ja kuitenkin se oli uusi, vasta valettu, mutta viisas ja vakaa. Se oli vanhana syntynyt, se ei ollut räpyttelevien taivaan lintujen, varpusten ja pääskysten kaltainen. Niitä se halveksi, "piipattajalintuja", kooltaan pieniä ja "tavallisia". Kyyhkyset olivat suuret, kirkkaat ja kiiltävät kuin helmiemo, ne muistuttivat eräänlaisia viirikukkoja, mutta ne olivat paksut ja typerät, koko niiden ajatus tarkoitti sitä, että ne saisivat jotakin näräänsä, sanoi viirikukko, ikävä niiden kanssa oli seurustella. Muuttolinnut olivat nekin käyneet vierailulla, kertoneet vieraista maista, ilmakaravaaneista ja hirveistä ryöväriseikkailuista petolintujen kanssa. Se oli uutta ja mieltäkiinnittävää ensi kerran, mutta sittemmin tiesi viirikukko sen toistuvan, että se aina oli samaa ja se on ikävää! Ne olivat ikäviä ja kaikki oli ikävää, kenestäkään ei ollut seuraksi, jokainen oli mauton ja nolo.
— Maailmasta ei ole mihinkään! sanoi se. — Roskaa kaikkityyni.
Viirikukko oli — niinkuin sanotaan — blaseerattu, ja se olisi varmaan tehnyt hänet mieltäkiinnittäväksi kurkun silmissä, jos hän olisi tietänyt siitä. Mutta hän ihaili ainoastaan tarhakukkoa ja tämä oli nyt tarhassa hänen luonaan.
Aitaus oli puhaltanut kumoon, mutta salama ja ukkonen olivat ohi.
— Mitä te arvelette siitä kiekunasta? kysyi tarhakukko kanoilta ja kananpojilta. — Se oli ikäänkuin raakaa, sirous puuttui.
Ja kanat ja kananpojat astuivat tunkiolle, kukko tuli ratsastajanaskelin.
— Puutarhakasvi! lausui hän kurkulle ja tässä ainoassa sanassa tunsi kurkku koko hänen laajan sivistyksensä ja unohti, että hän iski häneen nokkansa ja söi hänet.
— Autuaallinen kuolema!