Kuvanveistäjä Alfred — niin, kai sinä hänet tunnet? Tunnemme kaikki hänet: hän sai kultamitalin, matkusti Italiaan ja palasi kotiin taas. Silloin hän oli nuori, niin, sitä hän on vieläkin, mutta kuitenkin koko joukon vanhempi kuin silloin.
Hän palasi kotiin, joutui käymään erääseen Sjællannin pikkukaupungeista. Koko kaupunki tunsi vieraan, tiesi kuka hän oli. Hänen vuoksensa oli kutsut eräällä varakkaimmista perheistä, kaikki mikä oli jotakin tai millä oli jotakin, oli kutsuttu, se se oli tapaus, kaupunki tiesi sen ilman että siitä rummulla oli ilmoitettu. Käsityöläissällejä ja pikkueläjien lapsia, joitakuita vanhemmistakin, seisoi ulkopuolella ja katseli alaslaskettuja, valaistuja uutimia. Yövartia saattoi kuvitella että hänellä oli kutsut, niin paljon ihmisiä seisoi hänen kadullaan. Se maistui ilolta, ja sisällä majaili todella ilo, siellä oli herra Alfred, kuvanveistäjä.
Hän puhui, hän kertoi, ja kaikki talossa kuuntelivat häntä ilolla, hartaudella, mutta ennen muita muuan vanhempi leskirouva virkamiessäätyä, ja hän oli kaikkea varten, mitä herra Alfred sanoi, kirjoittamaton harmaa paperi, joka heti imi itseensä kaiken lausutun ja pyysi enemmän, erinomaisen vastaanottoisana, uskomattoman tietämättömänä, naisellisena Kaspar Hauserina.
— Rooman minä kyllä haluaisin nähdä! sanoi hän. — Se mahtaa olla kaunis kaupunki monine matkustajineen, jotka tulevat sinne. Kuvatkaa meille nyt Rooma, miltä nyt näyttää kun tullaan sisään portista.
— Sitä ei ole helppo kuvata! sanoi nuori kuvanveistäjä. — Siellä on suuri tori, keskellä sitä seisoo obeliski, joka on neljätuhatta vuotta vanha.
— Urkuristi! huudahti rouva, hän ei koskaan ennen ollut kuullut sanaa obeliski. Muutamat olivat purskahtamaisillaan nauruun, kuvanveistäjä niinikään, mutta hymy joka syntyi, vaihtui katselemiseen, sillä hän näki aivan rouvan vieressä parin suuria, merensinisiä silmiä. Se oli puhujattaren tytär, ja kun ihmisellä on sellainen tytär, niin ei hän saata olla typerä. Äiti oli pulppuava kysymysten lähde, tytär lähteen kauneusnajaadi, joka kuunteli. Kuinka kaunis hän oli! Hänessä oli kuvanveistäjälle katselemista, mutta ei puhetoveria, eikä hän puhunut mitään, ainakin hyvin vähän.
— Onko paavilla suurikin perhe? kysyi rouva.
Ja nuori mies vastasi ikäänkuin kysymys olisi voinut olla paremmin tehty:
— Ei, hän ei ole suuriperheinen!
— Sitä minä en tarkoita! sanoi rouva. — Tarkoitan: onko hänellä vaimo ja lapsia?