— Paavi ei saa mennä naimisiin! sanoi kuvanveistäjä.
— Siitä minä en pidä! sanoi rouva.
Viisaammin hän kyllä olisi voinut kysyä ja puhua, mutta jollei hän olisi kysynyt ja puhunut niinkuin hän teki, niin olisikohan tytär tuolla tavalla nojannut hänen olkapäätään vastaan ja katsellut, huulillaan tuo miltei liikuttava hymy?
Ja herra Alfred puhui, puhui Italian väriloistosta, siintävistä vuorista, sinisestä Välimerestä, Etelän sinestä, kauneudesta, jonka Pohjoisessa voitti ainoastaan pohjoismaisen naisen siniset silmät. Ja tämä sanottiin tarkoituksella, mutta hän jonka oli määrä ymmärtää se, hän ei näyttänyt, että hän sen ymmärsi, ja sehän olikin kaunista!
— Italia! huokasivat toiset. —- Matkustaa! huokasivat toiset. —
Kaunista! Kaunista!
— Niin, kun minä nyt voitan arpajaisista viisikymmentätuhatta taalariani, sanoi leskirouva, — niin lähdemme matkalle, minä ja tyttäreni. Teidän, herra Alfred, pitää johdattaa meitä. Matkustamme kaikki kolme ja pari muuta ystävää lisäksi! ja sitte hän tyytyväisenä nyökäytti heille kaikille, jokaisella oli lupa uskoa, että minun on määrä päästä mukaan. — Italiaan me tahdomme, mutta emme tahdo sinne missä on rosvoja, jäämme Roomaan ja suurille maanteille, missä on turvallista.
Ja tytär päästi pienen huokauksen. Kuinka paljon voikaan piillä pienessä huokauksessa tai mahtua siihen! Nuori mies mahdutti siihen paljon. Ne kaksi sinistä silmää, jotka tänä iltana loistivat hänelle, kätkivät aarteita hengen ja sydämen aarteita, rikkaita kuin kaikki Rooman ihanuudet, ja kun hän jätti seuran — niin, niin oli hän rakastunut — rakastunut neitoon.
Leskirouvan talosta tuli se talo, jossa herra Alfred, kuvanveistäjä, enimmän kävi. Ymmärrettiin, ettei se saattanut tapahtua äidin tähden, vaikka hän ja kuvanveistäjä aina puhuivat. Tyttären vuoksi hänen täytyi tulla. Kala'ksi häntä sanottiin, hänen nimensä oli Karen Malene, nämä molemmat nimet olivat yhdistetyt nimeksi Kala. Kaunis hän oli, mutta hiukan tyhmä, sanoi yksi ja toinen. Hän nukkui mielellään hiukan pitkään aamuisin.
— Siihen hän on tottunut lapsuudestaan! sanoi äiti, — hän on aina ollut Venus-lapsukainen ja ne niin helposti väsyvät. Hän nukkuu hiukan pitkään, mutta siitä hän on saanut kirkkaat silmänsä.
Mikä mahti olikaan näissä kirkkaissa silmissä, näissä merensinisissä vesissä, tuossa tyynessä vedessä syvine pohjineen. Sen tunsi nuori mies, hän oli tarttunut kiinni pohjaan. — Hän puhui ja kertoi, ja mamma kyseli aina yhtä vilkkaasti, rohkeasti ja arkailematta kuin ensi kerran tavatessa.