Oli ilo kuulla herra Alfredin kertovan. Hän kertoi Napolista, kävelyistä Vesuviolla ja näytti värikuvissa useat purkauksista. Leskirouva ei koskaan ennen ollut kuullut näistä, tai tullut ajatelleeksi niitä.
— Varjelkoon! sanoi hän, — se on siis tultasyöksyvä vuori! Eikö kukaan voi siinä vahingoittua?
— Kokonaiset kaupungit ovat tuhoutuneet, vastasi kuvanveistäjä. —
Pompeji ja Herculanum!
— Mutta entä onnettomat ihmiset! Ja tämän kaiken olette te itse nähnyt!
— Ei, en yhtään niistä purkauksista, jotka minulla tässä on kuvitettuina, mutta minä näytän teille oman tekemäni piirustuksen, mimmoinen purkaus oli kun minä näin sen.
Ja hän otti esiin lyijykynällä tehdyn luonnoksen, ja mamma joka paraikaa katseli räikeästi väritettyjä kuvia, katsahti kalpeaan lyijykynäluonnokseen ja puhkesi hämmästyneenä puhumaan:
— Te olette nähnyt sen suitsuttavan valkoista!
Hetkeksi musteni herra Alfredissa kunnioitus mammaa kohtaan, mutta pian hän Kalan valaistuksessa ymmärsi, ettei hänen äidillään ollut väriaistia, siinä kaikki. Hänellä oli paras, kaunein, hänellä oli Kala.
Ja Kalan kanssa joutui Alfred kihloihin, se oli niin luonnollista, ja kihlaus oli julkaistuna kaupungin lehdessä. Mamma hankki sitä kolmekymmentä kappaletta leikatakseen irti sen kohdan ja pannakseen kirjeisiin ystäville ja tuttaville. Ja kihlatut olivat onnelliset ja anoppi niinikään, hän oli ikäänkuin joutunut Thorvaldsenin sukuun, sanoi hän.
— Olettehan te toki hänen jatkoaan!