Ja Alfredin mielestä hän sanoi jotakin nerokasta. Kala ei sanonut mitään, mutta hänen silmänsä loistivat, hymy oli suupielissä, jokainen liike oli kaunis. Ja kaunis hän oli, sitä ei käy toistaminen liian usein.
Alfred muovaili Kalan ja anopin kuvat. He istuivat hänen edessään ja katselivat kuinka hän sormin silitteli ja taivutteli pehmeää savea.
— Meidän tähtemme te nyt, sanoi anoppi, —- itse teette tuota karkeaa työtä ettekä anna renkinne sotkea sitä kokoon.
— On aivan välttämätöntä, että minä itse muovailen saven.
— Niin, te nyt aina olette niin erinomaisen kohtelias! sanoi mamma, ja Kala painoi hiljaa sulhasensa kättä, johon savi oli tarttunut. Ja hän selitti heille molemmille luonnon ihanuutta luodussa, miten elävä on yläpuolella kuollutta, kasvi yläpuolella mineraalia, eläin yläpuolella, kasvia, ihminen yläpuolella eläintä; miten henki ja kauneus ilmenevät muodon kautta ja että kuvanveistäjä antaa maiselle hahmolle ihaninta mikä sen ilmenemiseen saattaa kuulua.
Kala istui mykkänä, tuuditellen hänen lausumiaan ajatuksia. Anoppi myönsi:
— On vaikea seurata, mutta minä astun hitaasti perässä ajatuksineni, ja ne surisevat, mutta minä pitelen kiinni.
Ja kauneus piteli kiinni kuvanveistäjää, se täytti hänet, valtasi ja hallitsi hänet. Kauneus loisti Kalan olennosta, hänen katseestaan, suupielistä, yksinpä sormien liikkeestä. Sen lausui Alfred julki, ja hän, kuvanveistäjä, sen ymmärsi, hän puhui vain hänestä, ajatteli vain häntä, heistä molemmista tuli yksi ja niin puhui Kalakin paljon, sillä Alfred puhui erittäin paljon.
Oli kihlajaispäivä. Nyt tulivat häät morsiusneitoineen ja morsiuslahjoineen ja ne mainittiin morsiuspuheessa.
Anoppi oli morsiustalossa asettanut pöydänpäähän Thorvaldsenin veistokuvan, yllä yöviitta. Hänen piti olla vieraana, se oli hänen keksintönsä. Laulettiin ja juotiin maljoja, häät olivat iloiset, morsiuspari kaunis! "Pygmalion sai Galataeansa" sanottiin yhdessä lauluista. "Se on nyt sellaista mytologiaa", sanoi anoppi.