Kahlekoira herraskartanon valkaisualtaalla istuu auringonpaisteessa ylpeänä koppinsa katolla ja haukkuu jokaista ohikulkijaa, sadeilmalla se ryömii sisäpuolelle, sen on kuiva ja hyvä olla. Anna-Liisan poika istui ojanreunalla ja vuoli liekapaalua. Keväällä hän näki kolmen mansikkataimen kukkivan, ne kyllä kasvattaisivat marjoja, siitä hän iloitsi enemmän kuin mistään muusta, mutta marjoja ei kuulunut. Hän istui sateessa ja pahassa ilmassa, kastui pintaa myöten, tikerä tuuli kuivasi sitte vaatteet hänen yllään. Jos hän tuli kartanolle, niin häntä tönittiin ja tuupittiin, hän oli ruma ja ilkeä, sanoivat piiat ja rengit, siihen hän oli tottunut — häntä ei koskaan oltu rakastettu!
Miten kävi Anna-Liisan pojan? Miten hänen saattoi käydä? Hänen kohtalonsa oli: "ei koskaan rakastettu".
Maankamaralta hänet viskattiin laivaan. Hän läksi merille huonolla aluksella, hän istui ruorin ääressä sill'aikaa kuin kippari joi. Likainen ja ilkeä hän oli, viluinen ja nälkäinen, ei olisi luullut hänen koskaan syöneen kylläkseen, eikä hän ollutkaan.
Oltiin lopulla vuotta, oli raaka, märkä, tuulinen ilma. Tuuli viilsi kylmänä paksujen vaatteiden läpi, varsinkin merellä, ja siellä kulki yhden purjeen varassa kurja alus, kannellaan vain kaksi miestä, niin, saattoi sanoa ainoastaan puolitoista, ne olivat kippari ja hänen poikansa. Koko päivän oli ollut hämärää, nyt kävi vieläkin pimeämmäksi, oli pureva pakkanen. Kippari otti ryypyn, joka lämmitti sisällisesti, pullo oli esillä ja lasi niinikään, se oli ylhäältä ehyt, mutta jalka oli mennyt poikki ja sen sijaan sille oli vuoltu siniseksi maalattu puutalla, jolla se seisoi. Ryyppy teki hyvää, kaksi vieläkin parempaa, arveli kippari. Poika istui ruorin ääressä, jota hän piteli kovine, tervaisine käsineen. Ruma hän oli, hiukset takkuiset, alakuloinen ja masentunut hän oli, se oli ojankaivajan poika, kirkonkirjoissa häntä sanottiin Anna-Liisan pojaksi.
Tuuli viilsi omalla tavallaan, haaksi omallaan! Purje pullistui, tuuli oli tarttunut siihen, mentiin huimaavaa vauhtia — raakaa, märkää oli ympärillä ja vielä enemmän sitä lajia saattoi tulla — seis! Mikä oli? Mikä tönähti, mikä räjähti, mikä tarttui alukseen? Se kääntyi ympäri. Oliko se pilvenputoama, oliko se hyökyaalto? Poika ruorin ääressä päästi kovan huudon: "Jeesuksen nimeen!" Haaksi oli töydännyt mahtavaan kiveen meren pohjalla ja vaipui kuin vanha kenkä kadun lokaan, vaipui miehineen, hiirineen päivineen, niinkuin on tapana sanoa; ja hiiriä siinä oli, mutta vain puolitoista miestä: kippari ja ojankaivajan poika. Kukaan ei nähnyt tätä, paitsi kirkuvat lokit ja kalat siellä alhaalla; niin, eivätkä nekään oikein, sillä ne katselivat peloissaan syrjään, kun vesi kohisi vaipuvan haahden sisään. Tuskin syltäkään se oli veden alla, unohdetut olivat nuo molemmat, unohdetut, unohdetut! Ainoastaan lasi siniseksi maalattuine puutalloineen ei vaipunut, puutalla piti sitä pinnalla. Lasi ajelehti, kunnes se tulisi särkymään ja heitettäisiin rannalle — missä ja koska? Niin, sehän ei merkinnyt mitään! Se oli palvellut aikansa ja sitä oli rakastettu. Tätä ei Anna-Liisan poika ollut kokenut! Taivaan valtakunnassa ei yksikään sielu enään sano: ei milloinkaan rakastettu!
* * * * *
Anna-Liisa asui kaupungissa, hän oli asunut siellä jo monta vuotta. Häntä kutsuttiin matamiksi ja hän pöyhisteli, varsinkin puhuessaan vanhoista muistoista, kreivillisestä ajastaan, jolloin hän ajoi vaunuissa ja saattoi puhua kreivittärien ja vapaaherrattarien kanssa. Hänen suloinen kreivilapsensa oli mitä kaunein Jumalan enkeli, mitä herttaisin olento, hän oli pitänyt Anna-Liisasta ja Anna-Liisa hänestä. He olivat suudelleet toisiaan ja taputelleet toisiaan, hän oli Anna-Liisan ilo, puolet hänen elämäänsä. Nyt hän oli suuri, neljäntoista vuoden vanha, hän oli saanut oppia ja hän oli kaunis. Anna-Liisa ei ollut nähnyt häntä sitte kuin hän kantoi häntä käsivarsillaan, hän ei moneen vuoteen ollut käynyt kreivillisessä linnassa, se oli kokonaisen matkan takana.
— Kerran minun täytyy tehdä tuumasta tosi! sanoi Anna-Liisa. — Minun täytyy lähteä katsomaan ihanuuttani, suloista kreivilastani! Niin, varmaan hänkin ikävöi minua, ajattelee minua, pitää minusta, niinkuin silloin, kun hän enkelinkäsivarsineen riippui kaulassani ja sanoi: "An-Lis!" Se soi kuin viulu! Niin, minun täytyy tehdä tuumasta tosi ja lähteä häntä katsomaan.
Hän ajoi kyytirattailla, hän kulki jalan, hän saapui kreivilliseen linnaan. Se oli suuri ja loistava niinkuin ennenkin, puutarha ulkopuolella oli sama kuin ennenkin, mutta ihmiset talossa olivat kaikki oudot eikä yksikään heistä tietänyt mitään Anna-Liisasta, he eivät tietäneet mitä hän kerran oli täällä merkinnyt. Kreivitär sen kyllä vielä heille sanoo, ja myöskin hänen oma poikansa. Miten hän ikävöikään häntä!
Nyt oli Anna-Liisa perillä. Kauvan hänen täytyi odottaa ja odottavan aika on pitkä! Ennenkuin herrasväki asettui ruualle kutsuttiin hänet kreivittären luo ja häntä puhuteltiin hyvin ystävällisesti. Suloisen poikansa hän saisi nähdä aterian jälkeen, silloin hänet taasen kutsuttiin sisään.