Kuinka hän oli tullut suureksi, pitkäksi ja kapeaksi! Mutta kauniit silmät olivat ennallaan ja enkelinsuu. Hän katseli häneen, mutta ei sanonut sanaakaan. Varmaan hän ei tuntenut häntä. Hän kääntyi ympäri, aikoi mennä, mutta silloin tarttui Anna-Liisa hänen käteensä, painoi sen suutaan vastaan. "Kas niin, hyvä on!" sanoi hän ja läksi sentiensä huoneesta, hän, Anna-Liisan rakkauden ajatus, hän, jota hän oli rakastanut ja rakasti yli kaiken, hän, hänen maallinen ylpeytensä!
Anna-Liisa asteli ulkopuolelle linnaa, avonaiselle maantielle, hän oli niin surullinen. Poika oli kohdellut häntä kuin vierasta, ei ajatusta hän ollut uhrannut hänelle, ei sanaa, hän, jota hän kerran yötä päivää oli kanniskellut ja aina kantoi ajatuksissaan.
Suuri musta korppi lensi tielle hänen eteensä, kirkui ja kirkui uudestaan. "Hyi!" sanoi hän, "mikä pahan ilman lintu sinä olet!"
Hän astui ojankaivajan asumuksen ohitse. Vaimo seisoi ovella ja niin he puhelivat.
— Sinulla näyttää olevan hyvät oltavat! sanoi ojankaivajan vaimo. —
Olet paksu ja lihava! Hyvin sinä voit!
— Niin kyllä! sanoi Anna-Liisa.
— Heidän laivansa on hukkunut miehineen päivineen! sanoi ojankaivajan vaimo. — Lauri kippari ja poika hukkuivat molemmat. Ne ovat nyt mennyttä. Olin toki luullut, että poika kerran olisi auttanut minua roposella, sinulle hän toki ei ollut maksanutkaan mitään, Anna-Liisa!
— Ovatko he hukkuneet! sanoi Anna-Liisa ja sitte he eivät enään puhuneet siitä asiasta. Anna-Liisa oli niin suruissaan siitä, ettei hänen kreivilapsensa ollut suvainnut puhua hänelle, hän, joka rakasti häntä ja oli kulkenut tänne tuon pitkän matkan. Ja olihan se maksanut rahaakin. Saavutettu ilo ei ollut suuri, mutta siitä ei hän täällä puhunut sanaakaan, hän ei tahtonut keventää mieltään puhumalla siitä ojankaivajan vaimolle, olisihan tämä saattanut luulla, etteivät kreivilliset enään antaneet hänelle arvoa. Silloin kirkui taasen korppi hänen päänsä päällä.
— Mokomakin musta kummitus, sanoi Anna-Liisa, — peloitteleepa se minua tänään!
Hän oli ottanut mukaansa kahvipapuja ja sikuria, hän tekee hyvän työn ojankaivajan vaimolle, jos hän antaa ne hänen keitettävikseen. Anna-Liisakin saattaa saada siitä kupin. Ojankaivajan vaimo läksi keittämään kahvia ja Anna-Liisa istuutui tuolille ja meni siinä uneen. Silloin hän näki unta olennosta, josta ei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt unta. Se oli kylläkin ihmeellistä: hän näki unta omasta lapsestaan, joka tässä talossa oli kärsinyt nälkää ja parkunut, saanut olla oman onnensa nojassa ja nyt makasi syvällä meressä, Herra ties missä. Hän näki unta, että hän istui siinä missä istui ja että ojankaivajan vaimo oli keittämässä kahvia, hän saattoi tuntea papujen tuoksun, ja tuolla ovella seisoi jokin niin kaunis, hän oli yhtä korea kuin kreivillinen lapsi, ja pienokainen sanoi: