Satuja ja tarinoita VI

by H. C. Andersen

— Nyt maailma hukkuu, pitele kiinni minusta, sillä sinä olet kuitenkin äitini! Sinulla on enkeli taivaan valtakunnassa, pitele kiinni minusta!

Ja sitte lapsi tarttui kiinni häneen. Mutta kuului sellainen meteli, varmaan maailma meni kappaleiksi. Ja enkeli kohosi ja piteli kiinni hänen paidanhihoistaan, piteli niin lujasti, että hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi nostettu ylös maasta, mutta hänen jalkoihinsa takertui jotakin raskasta, se riippui hänen selässään, oli kuin sadat naiset olisivat tarttuneet kiinni ja ne sanoivat: "jos sinut pelastetaan, niin pelastettakoon meidätkin! Käykää kiinni! Käykää kiinni!" ja he kävivät kaikki kiinni. Se oli liikaa. "Ritsis-ratsis!" kuului, hiha repeytyi ja Anna-Liisa putosi kauhistuksissaan ja heräsi siihen — hän oli putoamaisillaan tuolilta, jolla hän istui. Hän oli niin sekaisin päästään, ettei hän ensinkään voinut muistaa, mitä unta hän oli nähnyt, mutta jotakin pahaa se oli ollut.

Sitte juotiin kahvi, sitte puheltiin ja sitte läksi Anna-Liisa lähimpään kylään, missä hänen piti tavata kyytimies, vielä tänä iltana ja yönä ajaakseen kotipaikalleen. Mutta kun hän pääsi kyytimiehen luo, niin tämä sanoi, ettei hän voisi päästä lähtemään ennenkuin seuraavan päivän iltana. Anna-Liisa punnitsi siis nyt mitä jääminen tulisi hänelle maksamaan, punnitsi tien pituutta ja teki sen johtopäätöksen, että jos hän kulkisi pitkin rantaa eikä ajotietä, niin matka olisi miltei kaksi penikulmaa lyhyempi. Olihan kaunis ilma ja täysikuun aika, ja Anna-Liisa päätti kävellä, seuraavana päivänä hän saattoi olla kotona.

Aurinko oli alhaalla, iltakellot soivat vielä — ei, ne eivät olleet kellot, vaan Peder Oxen [tanskalaisessa kansankielessä puhutaan "kellosammakosta" (Bombinater igneus), jonka valtiomies Fredrik II:sen ajoilta Peder Oxe tarun mukaan olisi tuonut maahan. Suoment. muist.] sammakot, jotka kurnuttivat soissa. Nyt ne vaikenivat, oli aivan hiljaista, ei lintukaan äännähtänyt, jokainen niistä oli asettunut levolle, ja varmaankaan ei pöllö ollut kotosalla. Äänetöntä oli metsässä ja rannalla, missä hän kulki. Hän kuuli omat askelensa hiekassa, meri ei läikkynyt, kaikki syvässä vedessä oli äänetöntä; mykkinä olivat kaikki siellä alhaalla, sekä elävät että kuolleet.

Anna-Liisa kulki eikä ajatellut mitään asiaa, niinkuin sanotaan. Hän oli poissa ajatustensa luota, mutta ajatukset eivät olleet poissa hänen luotaan, ne eivät milloinkaan ole poissa meidän luotamme, ne vain lepäävät horroksissa, sekä jo eläviksi heränneet ajatukset, jotka ovat panneet levolle, että ne ajatukset, jotka eivät vielä ole liikahtaneet. Mutta ajatukset kyllä aina tulevat esiin, ne saattavat liikahtaa sydämessä, liikahtaa meidän päässämme tai hyökätä kimppuumme.

"Hyvä työ kantaa siunauksensa hedelmää!" on kirjoitettu. "Synnissä on kuolema!" on niinikään kirjoitettu. Paljon on kirjoitettu, paljon on sanottu — sitä ei tiedetä, sitä ei muisteta, niin kävi Anna-Liisan. Mutta se saattaa johtua mieleen, se saattaa tulla!

Kaikki paheet, kaikki hyveet lepäävät meidän sydämissämme! Sinun sydämessäsi, minun sydämessäni! Ne lepäävät pieninä näkymättöminä siemeninä: tuleepa sitte ulkoapäin auringonsäde, pahan käden kosketus, käännyt kulmasta oikealle tai vasemmalle, niin, se voi ratkaista asian, ja pientä siemenjyvää järkytetään, se paisuu, se halkeaa ja vuodattaa mehunsa kaikkeen sinun vereesi, ja niin olet sinä täydessä vauhdissa. Ne ovat huolestuttavia ajatuksia, meillä ei ole niitä, kun me kuljemme horroksissa, mutta ne ovat liikkeellä. Anna-Liisa kulki horroksissa, ajatukset olivat liikkeellä! Kynttilämessusta kynttilämessuun on sydän saanut paljon asioita laskutaululleen, sillä on vuoden tili, paljon on unohtunut, ajatuksia sanoissa ja teoissa, Jumalaa, meidän lähimmäistämme ja omaa omaatuntoamme vastaan. Me emme ajattele niitä, sitä ei Anna-Liisakaan tehnyt. Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa maan lakia ja oikeutta vastaan, häntä pidettiin kaikin puolin arvossa, hän oli kunnollinen ja rehellinen, sen hän tiesi. Ja niin hän käveli pitkin rantaa — mitä tuossa nyt olikaan? Hän pysähtyi: mitä siihen oli ajelehtinut? Vanha miehen hattu siinä oli. Missäpähän tuokin oli vierinyt laivasta! Hän astui lähemmä, pysähtyi ja katseli sitä — hyi, mikä tuossa sitte oli? Hän aivan pelästyi. Mutta ei siinä ollut mitään pelästymistä, meriruohot ja kaislat vain olivat kietoutuneet suuren, pitkulaisen kiven ympärille, näytti siltä kuin siinä olisi ollut kokonainen ihminen. Se oli vain kaislaa ja meriruohoa, mutta hän pelästyi kuin pelästyikin, ja jatkaessa matkaa eteenpäin johtui hänen mieleensä niin moninaisia, joita hän lapsena oli kuullut, kaikki taikausko "ranta-aaveesta", hautaamattoman haamusta, joka oli ajelehtinut autiolle rannalle. "Rannanpesijä", kuollut ruumis, se ei tehnyt mitään, mutta sen haamu, Ranta-aave, seurasi yksinäistä kulkijaa, tarrautui kiinni ja vaati, että se vietäisiin kirkkomaahan ja haudattaisiin vihittyyn multaan. "Käykää kiinni! käykää kiinni!" sanoi se, ja Anna-Liisan hiljaa itsekseen toistaessa näitä sanoja, johtui koko hänen unensa äkkiä hänen mieleensä, hän muisti aivan selvästi kuinka äidit olivat tarrautuneet häneen kiinni, huutaen: "käykää kiinni! käykää kiinni!" kuinka maailma oli hukkunut, hänen paidanhihansa olivat repeytyneet ja hän oli pudonnut eroon lapsestaan, joka tuomion hetkellä oli tahtonut pitää häntä pystyssä. Hänen lapsensa, hänen oma lapsensa, jota ei hän koskaan ollut rakastanut, niin, jota ei hän ollut edes ajatellut, tämä lapsi oli nyt meren pohjassa, se saattoi tulla ranta-aaveena huutamaan: "käy kiinni! käy kiinni! toimita minut kristittyyn multaan!" Ja tätä ajatellessa pisteli kauhu häntä kantapäihin niin että hän kulki nopeammin. Pelko tuli kylmänä, kosteana kätenä ja asettui hänen sydänkammioonsa, melkein hän rupesi voimaan pahoin. Ja kun hän nyt katseli merta, kävi se yhä sakeammaksi ja tiheämmäksi. Raskas sumu työntyi maille, se asettui pensaiden ja puiden ympärille, ne kävivät omituisen näköisiksi. Hän kääntyi katsomaan kuuta, joka oli hänen takanaan. Se oli kuin mikäkin kalpea, säteetön kiekko. Tuntui siltä kuin jokin raskaana olisi asettunut painamaan kaikkia hänen jäseniään: käy kiinni! käy kiinni! ajatteli hän, ja kun hän taasen kääntyi katsomaan kuuta, tuntui hänestä siltä kuin sen valjut kasvot olisivat olleet aivan hänen vierellään, ja sumu riippui kuin liina alas hänen olkapäitään: "käy kiinni! käy kiinni! toimita minut kristittyyn multaan!" oli hän kuulevinaan ja kuulikin jotakin ääntä, niin onttoa, niin outoa. Se ei ollut sammakkojen ääntä suosta, ei korppien eikä variksien ääntä, sillä niitähän ei näkynyt. "Hautaa minut! hautaa minut!" kuului selvästi. Niin, se oli hänen lapsensa ranta-aave, hänen lapsensa, joka lepäsi meren pohjalla, joka ei saanut rauhaa ennenkuin se saatettiin kirkkomaahan ja hauta kaivettiin vihittyyn multaan. Sinne hän päätti mennä, siellä hän päätti kaivaa! Hän kulki siihen suuntaan missä kirkko oli ja tuntui siltä kuin taakka olisi käynyt keveämmäksi, se katosi, ja silloin hän taasen aikoi kääntyä takaisin ja lähteä kotiin lyhyintä tietä. Mutta samassa alkoi taasen painaa: käy kiinni! käy kiinni! Oli kuin sammakot olisivat kurnuttaneet, oli kuin lintu olisi valittanut, kuului aivan selvästi: "hautaa minut! hautaa minut!"

Sumu oli kylmää ja kosteaa, hänen kätensä ja kasvonsa olivat kylmät ja kosteat pelosta. Ulkopuolelta häntä ahdisti, hänen sisässään muodostui ääretön tila ajatuksille, joita ei hän milloinkaan ennen ollut tuntenut.

Yhtenä kevätyönä saattaa täällä pohjolassa pyökkimetsä puhjeta, heloittaa nuoressa upeudessaan päivän auringonpaisteessa. Yhdessä ainoassa sekunnissa saattaa meissä versota ja kehittyä se synnin siemen, joka ajatuksina, sanoina ja tekoina on kylvetty kuluneeseen elämäämme. Se versoaa ja kehittyy yhdessä ainoassa sekunnissa, kun omatunto herää. Ja Jumala herättää sen, kun me vähimmin sitä odotamme. Silloin ei ole mitään pakoa, teko pysyy tekona ja todistaa, ajatukset kehkeytyvät sanoiksi ja sanat helisevät kuuluvina maailmalle. Me kauhistumme sitä mitä olemme tukahuttamatta kantaneet mielessämme, me kauhistumme sitä mitä ylimielisyyttämme ja ajattelemattomuuttamme olemme kylväneet maailmalle. Sydän on tallettanut kaikki hyveet, mutta myöskin kaikki paheet, ja ne saattavat viihtyä hedelmättömimmässäkin maaperässä.

Anna-Liisan ajatuksissa liikkui mitä me tässä sanoin olemme lausuneet, se oli hänet kokonaan vallannut, hän vaipui maahan, ryömi siten kappaleen eteenpäin. "Hautaa minut! hautaa minut!" kuului, ja mieluimmin hän olisi haudannut itsensä, kunhan hauta olisi ollut kaiken unohtamista. — Se oli vakava herätyksen-hetki kauhuineen ja tuskineen. Taikausko pani hänen verensä milloin kuumenemaan, milloin kylmenemään; niin paljon, josta ei hän milloinkaan ollut viitsinyt puhua, johtui hänen mieleensä. Äänetönnä kuin pilven varjo kirkkaassa kuutamossa kiiti hänen ohitseen näky — hän oli ennenkin kuullut siitä puhuttavan —, aivan hänen ohitseen kiiti neljä päristelevää hevosta, tuli paistoi niiden silmistä ja sieraimista, ne vetivät tulisia vaunuja, niissä istui se paha herra, joka toistasataa vuotta sitte oli mahtaillut näillä tienoilla. Aina puoliyön aikaan sanottiin hänen ajavan kartanoonsa ja heti kääntyvän takaisin; hän ei ollut valkoinen niinkuin sanotaan kuolleen olevan, ei, hän oli musta kuin hiili, loppuun palanut hiili. Hän nyökytti Anna-Liisalle ja heilutti kättään: "käy kiinni, käy kiinni! niin voit taasen ajaa kreivillisissä vaunuissa ja unohtaa lapsesi!"