Nopeammin kiiruhti hän eteenpäin ja hän pääsi kirkkomaalle; mutta mustat ristit ja mustat korpit sekaantuivat hänen silmissään, korpit rääkyivät samaa kuin korppi tänään oli rääkynyt, mutta nyt hän ymmärsi mitä ne sanoivat. "Minä olen korppiemo! minä olen korppiemo!" sanoi jokainen niistä ja Anna-Liisa tiesi nimen tarkoittavan itseäänkin, ehkäpä hänet muutettaisiin tuollaiseksi mustaksi linnuksi ja pantaisiin alituisesti huutamaan mitä se huusi, jollei hän saanut hautaa kaivetuksi.
Ja hän heittäytyi maahan ja hän kaivoi paljaine käsineen haudan kovaan maahan niin että veri vuosi hänen sormistaan.
"Hautaa minut! hautaa minut!" kuului lakkaamatta. Hän pelkäsi kukonlaulua ja ensimäistä punaista viirua idässä, sillä jos ne ennättivät ennenkuin hänen työnsä oli päättynyt, oli hän kadotettu. Ja kukko lauloi ja idässä leimahti — hauta oli kaivettu vain puoleksi. Jäätävä käsi liukui alas hänen päätään ja kasvojaan, sydämen kohdalle. "Vain puoli hautaa!" kuului huokaus, liidellen pois, alas meren pohjalle. Niin, se oli ranta-aave! Anna-Liisa vaipui lamaantuneena ja suunniltaan maahan, hänessä ei ollut ajatusta eikä tuntoa.
Oli selvä päivä, kun hän tuli tajuihinsa, kaksi miestä nosti hänet ylös, hän ei maannut kirkkomaalla, vaan ranta-äyräällä, ja siinä oli hän kaivanut eteensä syvän läven hiekkaan ja repinyt sormensa verille rikkinäistä lasia vastaan, jonka terävä varsi oli upotettu siniseksi maalattuun puujalkaan. Anna-Liisa oli sairas. Omatunto oli sekoittanut taikauskon kortit, levittänyt ne ja saanut niistä selville, että hänellä nyt oli ainoastaan puoli sielua, toisen puolen oli hänen lapsensa ottanut mukaansa meren pohjalle. Ei ikinä hän voi kohota kohti taivaan armoa ennenkuin hän on saanut takaisin toisen puolen, jota pideltiin syvässä vedessä. Anna-Liisa tuli kotiinsa, hän ei enään ollut sama ihminen kuin hän oli ollut. Hänen ajatuksensa olivat hämääntyneet niinkuin hämääntynyt vyhti, yksi ainoa lanka hänellä oli selvitettynä, se, että hänen piti saattaa ranta-aave kirkkomaalle, kaivaa sille hauta ja siten saada takaisin koko sielunsa.
Monena yönä häntä kotona kaivattiin ja aina hänet löydettiin rannalta, missä hän odotti ranta-aavetta. Niin kului kokonainen vuosi, silloin hän taasen eräänä yönä katosi eikä häntä löydetty. Koko seuraava päivä etsittiin turhaan.
Illemmällä, kun lukkari tuli kirkkoon soittaakseen iltakelloja, näki hän Anna-Liisan lepäävän alttarin edessä. Siellä hän oli ollut varhaisesta aamusta asti, hänen voimansa olivat miltei lopussa, mutta hänen silmänsä loistivat, kasvoilla oli punertava hohde. Viimeiset auringonsäteet paistoivat häneen, loistivat alttaripöydän päällitse kiiltäviin hakasiin raamatussa, joka oli avoinna sillä kohtaa profeetta Joelia, missä sanotaan: "repikäät sydämenne eikä vaatteitanne, kääntykää Herran puoleen!" Se nyt oli sattuma, sanottiin, niinkuin niin moni muu asia on sattuma.
Anna-Liisan kasvoilla, joita aurinko valaisi, kuvastui rauha ja armo. Hän voi niin hyvin, sanoi hän. Nyt hän oli saavuttanut voittonsa! Tänä yönä oli ranta-aave, hänen oma lapsensa, ollut hänen luonaan, se oli sanonut: "sinä kaivoit minulle ainoastaan puolen hautaa —, mutta nyt sinä vuoden kestäessä olet kokonaan haudannut minut sydämeesi, ja sinne kätkee äiti lapsensa parhaimmin." ja sitte se oli antanut hänelle takaisin hänen kadotetun sielunpuolikkaansa ja taluttanut hänet tänne kirkkoon.
"Nyt minä olen Jumalan huoneessa!" sanoi hän, "ja siellä on ihminen autuas!"
Kun aurinko oli kokonaan laskenut, oli Anna-Liisan sielu kohonnut kokonaan ylös, sinne missä ei sen tarvitse peljätä, kun se on taistellut loppuun, ja loppuun oli Anna-Liisa taistellut.