Se täytyi tunnustaa, sanoi anoppi, että Sofie ymmärsi talousasioita ja taideasioita ja kaikkea mihin ei hänellä omaisuutensa puolesta ollut varaa. Ja lisäksi hän oli hyvin kunnioitettava, hartaasti uskollinen. Sen hän oikein osoitti, kun Kala makasi sairaana ja kuihtumistaan kuihtui.
Silloin kun kotelo on kaikki, niin täytyy kotelon kestää, muuten on kotelo ollutta ja mennyttä — ja kotelo oli ollutta ja mennyttä: Kala kuoli.
— Hän oli kaunis! sanoi äiti. — Toista hän oli kuin antiikit, ne ovat niin ruhjoutuneet! Kala oli eheä ja sitä pitää kaunottaren olla.
Alfred itki ja äiti itki ja molemmat kävivät mustissa vaatteissa. Mammaa varsinkin puki musta ja hän kävi mustassa kauvimmin, käytti suruvaatteita kauvimmin ja lisäksi hän sai sen surun, että Alfred meni uusiin naimisiin, otti Sofien, jolla ei ollut ulkonäköä.
— Hän on mennyt äärimmäisyyksiin! sanoi anoppi, — mennyt kauneimmasta rumimpaan. Hän on saattanut unohtaa ensimäisen vaimonsa. Miesväessä ei ole kestäväisyyttä. Minun mieheni oli toisenlainen, hän kuolikin ennen minua.
— Pygmalion sai Galataeansa! sanoi Alfred, — niin sanottiin morsiuslaulussa. Minä olin todella rakastunut tuohon kauniiseen veistokseen, joka sai eloa sylissäni. Mutta sen sukulaissielun, jonka taivas meille lähettää, yhden sen enkeleistä, joka saattaa tuntea meidän kanssamme, ajatella meidän kanssamme, nostaa meitä, kun me taitumme, olen minä vasta nyt löytänyt ja voittanut. Sinä tulit, Sofie — et muodon kauneudessa, et loistossa, mutta hyvänä, kauniimpana kuin on tarpeellista. Pääasia on pääasia! Sinä tulit ja opetit kuvanveistäjälle, että hänen teoksensa on vain savea, tomua, vain siihen painettu jäljennös siitä sisäisestä ytimestä, mitä meidän tulee etsiä. Kala raukka! Meidän mainen elämämme oli kuin matkustavaisten elämää. Tuolla ylhäällä, missä liitytään yhteen sympatian kautta, olemme ehkä toisillemme puoleksi vieraat.
— Se ei ollut hellästi sanottu, sanoi Sofie, — se ei ollut kristillisesti! Tuolla ylhäällä, missä ei naida, vaan, sanojesi mukaan, sielut kohtaavat toisensa sympatian kautta, siellä missä kaikki kaunis kehittyy ja kohoaa, siellä on ehkä hänen sielunsa soiva niin täyteläisessä voimassa, että se voittaa minut, ja sinä — sinä puhkeat taasen ensi rakastumisesi huutoon: kaunis, kaunis!
KERTOMUS DYYNEILTÄ.
Tämä on kertomus Juutin dyyneiltä, mutta se ei ala siellä, vaan kaukana etelän puolessa, Espanjassa. Meri on tienä maiden välillä. Kuvitteleppa olevasi Espanjassa! Siellä on lämmintä ja siellä on kaunista. Siellä kasvavat tulipunaiset granaattikukat tummien laakeripuiden joukossa, vuorilta löyhyttelee virkistävä tuuli yli oranssipuutarhojen ja uhkeiden maurilaisten pilarisalien, joissa on kultaiset kupukatot ja moniväriset seinät. Läpi katujen astuu lapsia kulkueissa, käsissä kynttilät ja liehuvat liput ja heidän yllään kohoaa, niin korkeana ja kirkkaana, taivas tuikkivine tähtineen! Laulu ja kastanjetit helisevät, pojat ja tytöt pyörivät tanssissa kukkivien akaasiapuiden alla, sillaikaa kuin kerjäläinen istuu hakatulla marmorikivellä, virkistää itseään mehevällä vesimelonilla ja viruu pois elämänsä. Kaikkityyni on kuin kaunista unta — vaipuappa siihen! Niin, sen teki kokonaan kaksi nuorta vastanainutta ihmistä, ja heille olikin täällä annettu kaikki maan edut: terveys, hyvä luonne, varallisuus ja kunnia.
— Me olemme niin onnelliset kuin joku ikinä saattaa olla! sanoivat he sydämen täydellä vakaumuksella. Kuitenkin saatettiin heitä onnessa nostaa vielä yhtä porrasta ylemmä ja se tapahtuisi, kun Jumala soisi heille lapsen, pojan, joka olisi heidän kaltaisensa sekä ruumiin että sielun puolesta.