Tuo onnellinen lapsi vastaanotetaan riemulla, sille suodaan mitä suurin huolenpito ja rakkaus, kaikki se hyvinvointi, minkä varallisuus ja vaikutusvaltainen suku saattavat luoda.
Niinkuin juhla kiitivät heidän päivänsä.
— Elämä on rakkauden armolahja, miltei käsittämättömän suuri! sanoi vaimo. — Ja tämän onnen täyteläisyyden tulee vielä toisessa elämässä voida kasvaa, jopa ikuisesti — tätä ajatusta en saata käsittää.
— Ja varmaan se onkin ylimielisyyttä ihmisten puolelta, sanoi mies.
— Pohjaltaan on hirveää ylpeyttä uskoa, että elää ikuisesti, tulee
Jumalan kaltaiseksi! Nehän olivatkin käärmeen sanat ja se oli valheen
isä.
— Ethän toki epäile elämää tämän jälkeen? kysyi nuori vaimo ja oli kuin ensi kerran varjo olisi liukunut heidän aurinkoiseen ajatusvaltakuntaansa.
— Usko lupaa sen, papit lupaavat sen! sanoi nuori mies, — mutta juuri koko onnessani tunnen ja tunnustan, että on ylpeyttä, ylimielisyyttä vaatia toista elämää tämän jälkeen, jatkuvaa autuutta — eikö täällä, tässä elämässä ole annettu meille niin paljon, että saatamme ja että meidän täytyy olla tyytyväisiä?
— Niin, meille kyllä annettiin, sanoi nuori vaimo, — mutta kuinka monelle tuhannelle tämä elämä on muodostunut raskaaksi koettelemukseksi, kuinka monet ovatkaan ikäänkuin paiskatut maailmaan köyhyyteen, häpeään, sairauteen ja onnettomuuteen! Ei, jollei olisi elämää tämän jälkeen, niin olisi kaikki tämän maan päällä jaettu liian epätasaisesti, silloin ei Jumala olisi oikeudenmukainen.
— Kerjäläisellä tuolla kadulla on iloja, jotka hänelle ovat yhtä suuret kuin kuninkaalle ilot hänen rikkaassa linnassaan! sanoi nuori mies. — Ja etkö usko, että työjuhta, jota lyödään, joka näkee nälkää ja raataa itsensä kuoliaaksi, tajuaa elonpäiviensä kovuuden? Voisihan sekin vaatia toista elämää, kutsua vääryydeksi, ettei sitä asetettu korkeammalle asteelle lomakunnassa.
— Taivaan valtakunnassa on monta asuinsijaa, on Kristus sanonut, vastasi nuori vaimo. — Taivaan valtakunta on äärettömyys, niinkuin Jumalan rakkaus on sitä. Eläinkin on luontokappale ja minä uskon, ettei mikään elämä mene hukkaan, vaan saa osakseen kaiken sen autuuden, minkä se voi vastaanottaa ja mikä riittää sille.
—- Mutta minulle nyt riittää tämä maailma! sanoi mies ja kiersi käsivartensa kauniin, suloisen vaimonsa ympäri, poltti paperossiaan avonaisella parvekkeella, missä viileä ilma oli täynnä oranssien ja neilikkojen tuoksua. Musiikki ja kastanjetit helisivät alhaalta kadulta, tähdet tuikkivat ylhäältä, ja kaksi silmää täynnä rakkautta, hänen vaimonsa silmät, katselivat häneen rakkauden ikuisella elämällä.