— Tällainen minuutti, sanoi mies, — on sen arvoinen, että sitä varten kannattaa syntyä, tajuta ja — kadota! Hän hymyili, vaimo nosti lempeästi soimaten kätensä — ja pilvi oli taasen poissa, he olivat liian onnelliset.
Ja kaikki tuntui mukautuvan osaltaan edistämään heidän kulkuaan kunniaa, iloa ja onnea kohti. Tuli muutos, mutta vain paikkaan nähden, ei nauttimiseen ja elämänilon ja riemun täydellisyyden voittamiseen. Nuoren miehen lähetti hänen kuninkaansa lähettilääksi keisarilliseen hoviin Venäjällä, se oli kunniasija, johon hänen syntyperänsä ja tietonsa hänet oikeuttivat. Suuri omaisuus hänellä itsellään oli, hänen nuori vaimonsa oli tuonut hänelle yhtä suuren. Hän oli rikkaimman, arvossapidetyimmän kauppiaan tytär. Yhden tämän suurimmista ja parhaimmista laivoista piti juuri tänä vuonna lähteä Tukholmaan, sen piti viedä rakkaat lapset, tyttären ja vävypojan, Pietariin. Ja laiva sisustettiin kuninkaallisesti: pehmeitä mattoja jalkoja varten, silkkiä ja loistoa kaikkialla.
On vanha sankarilaulu, jonka kaikki tanskalaiset tuntevat. Sen nimi on "Englannin kuninkaan poika". Hänkin purjehtii niin kallisarvoisella laivalla, sen ankkuriin on upotettu punaista kultaa ja jokaiseen touviin punottu silkkisäikeitä — tätä laivaa tulee ajatelleeksi, kun näkee espanjalaisen laivan. Täälläkin vallitsi sama loisto, tässäkin oli sama jäähyväisajatus:
"Suo Herra, ett' ilossa yhtyisimme!"
Ja tuuli puhalsi raikkaasti espanjalaisen rannan suunnalta, hyvästijättö tapahtui vain lyhyesti. Muutamassa viikossa piti heidän saavuttaa matkansa määrä. Mutta juuri kun he olivat päässeet merelle, tyyntyi tuuli, meri kävi kirkkaaksi ja tyveneksi, vesi loisti, taivaan tähdet loistivat. Uhkeassa kajuutassa vietettiin kuin juhlailtoja.
Vihdoin toki toivottiin, että alkaisi käydä tuulenhenki, että puhaltaisi hyvä myötätuuli, mutta sellaista ei kuulunut. Jos alkoikin käydä tuulenhenki, niin se aina oli vastainen. Niin kului viikkoja, niin, jopa kokonaista kaksi kuukautta, vasta silloin kävi tuuli suotuisaksi, se puhalsi lounaasta. He olivat juuri Skotlannin ja Jyllannin välillä ja nyt yltyi tuuli aivan niinkuin vanhassa laulussa "Englannin kuninkaan pojasta":
"Tuli mustasta pilvestä tuulispää, ei tienneet he minne käännättää. Niin heitti he ankkurin pohjahan, mut tuuli ajoi länteen, Tanskaan päin."
Siitä on nyt pitkät ajat. Kuningas Kristian seitsemäs hallitsi Tanskan valtaistuimella ja oli silloin nuori mies. Paljon on tapahtunut senjälkeen, paljon vaihtunut ja muuttunut. Järvet ja suot ovat tulleet reheviksi niityiksi, kankaat tulleet viljamaiksi ja etelä-juuttilaisen asumuksen suojassa kasvaa omenapuita ja ruusuja, mutta ne ovat etsittävät esiin, sillä ne ryömivät piiloon tuimia länsituulia. Siellä saattaa oikein kuvitella mennyttä aikaa, kauvemmakin kuin Kristian seitsemännen hallitukseen. Niinkuin silloin, niin leviää vieläkin penikulmien laajuudelta ruskeaa nummea hautakumpuineen, kangastuksineen, risteilevine, mättäällisine ja vajottavan hiekkaisine teineen. Lännen puolella, missä suuret purot syöksyvät vuonoihin, leviävät niityt ja suot korkeiden dyynien ympäröiminä, jotka kuin alppiketju sahalaitaisin huipuin, kohoavat merta kohti. Niitä katkaisevat vain korkeat savikukkulat, joista meri vuosi vuodelta puraisee jättiläiskokoisia suupaloja niin että rinteet ja mäet romahtavat kuin maanjäristyksen vierittäminä. Sellaiselta siellä näyttää tänä päivänä, sellaista siellä oli vuosikausia sitte, jolloin nuo molemmat onnettomat siellä purjehtivat komealla laivalla.
Oltiin syyskuun lopulla, oli sunnuntai ja aurinkoinen sää, kirkonkellojen äänet saavuttivat toisensa Nissumvuonoa pitkin. Kirkot täällä kohoavat kuin hakatut graniittikivet, jokainen niistä on kappale tunturia. Länsimeri saattaisi vyöryä niiden yli ja ne pysyisivät pystyssä. Useimmista puuttuu torni, kellot riippuvat silloin vapaina kahden parrun välissä. Jumalanpalvelus oli päättynyt, seurakunta tuli Jumalan huoneesta kirkkotarhaan, missä silloin niinkuin nytkään ei ollut eikä ole puuta eikä pensasta, ei istutettua kukkaa tai seppeltä, joka olisi laskettu haudalle. Kamartuneet mättäät osoittavat mihin kuolleet ovat haudatut. Terävää, tuulen pieksemää heinää kasvaa kirkkomaa kauttaaltaan. Jollakin yksityisellä haudalla on ehkä muistomerkki, nimittäin lahonnut puunrunko, joka on veistetty ruumisarkun muotoiseksi. Puukappale on tuotu läntisen seudun metsästä: villiltä mereltä. Siellä kasvavat rannikkolaisille ne veistetyt parrut, jotka maininki ajaa maihin. Tuuli ja merisumu mädännyttävät pian sinne pannun puukappaleen. Tuollainen tynkä oli täällä eräälläkin lapsenhaudalla ja sen luo meni muuan nainen, joka tuli kirkosta. Hän seisoi hiljaa, katseli puoleksi lahonnutta puupalasta. Hetken perästä astui hänen miehensä paikalle. He eivät puhuneet sanaakaan, mies tarttui vaimon käteen ja he menivät haudalta ruskealle nummelle, yli suomaan, dyynejä kohti. Kauvan kulkivat he äänettöminä.
— Olipa tänään hyvä saarna, sanoi mies. — Jollei ihmisellä olisi
Jumalaa, niin ei hänellä olisi mitään.