— Niin, sanoi vaimo, — hän ilahuttaa ja tekee murheelliseksi. Siihen hänellä on oikeus. —- Niinkuin huomenna olisi pieni poikamme ollut viiden vuoden vanha, jos me olisimme saaneet pitää hänet.
— Mitä sinä siitä suret! sanoi mies. — Hän on onnellisesti päässyt kaikesta, hänhän on siellä, minne meidän on rukoiltava että pääsisimme.
Ja sitte eivät he enään puhuneet ja menivät mökkiään kohti dyynien keskellä. Yhtäkkiä nousi yhdeltä näistä, missä ei rantakaura sitonut hiekkaa, ikäänkuin väkevä sauhu. Tuulenpuuska kaivautui dyyniin ja tuprutti ilmaan hienot hiekkaosat. Tuli vielä toinen tuulenpuuska, joten kaikki nuorille ripustetut halaistut kalat läjähtivät rakennuksen seinää vastaan, sitte oli kaikki taasen hiljaa. Aurinko paahtoi kuumasti.
Mies ja vaimo astuivat sisään ja olivat pian riisuneet pyhävaatteet, kiiruhtivat sitte yli dyynien, jotka törröttivät kuin äärettömät, äkkiä liikkeessään pysähdytetyt hiekka-aallot. Hiekkakaislan ja rantakauran sinivihreät, terävät korret antoivat hiukan värivaihtelua valkoista hiekkaa vastaan. Pari naapuria saapui paikalle, he auttoivat toisiaan vetämään veneet korkeammalle hiekalle. Tuuli yltyi, se oli purevan kylmä ja kun he sitte palasivat takaisin dyynien poikki, tuiskuttivat hiekka ja terävät pienet kivet heitä vasten kasvoja. Aallot nostelivat valkoisia harjoja ja tuuli leikkasi poikki ylimmän latvan niin että vain pärskyi.
Tuli ilta, ilmassa kuului yhä kasvava kohina, ulvoen, valittaen kuin epätoivoisten henkien sotajoukko. Se voitti meren vyörynän, vaikka kalastajamaja oli niin likellä rantaa. Hiekka tuiskusi ikkunoihin ja tuontuostakin tuli puuska, joka järkytti mökkiä perustuksia myöten. Oli pimeä, puoliyön aikaan piti kuitenkin kuun nousta.
Ilma selkeni, mutta myrsky syöksyi koko voimallaan yli syvän, tumman meren. Kalastajanväet olivat jo aikoja sitte panneet levolle, mutta ei ollut ajattelemistakaan että tässä Jumalan ilmassa voisi ummistaa silmäänsä. Silloin lyötiin ikkunaan, ovi avautui ja sanottiin:
— Suuri laiva on kiinni äärimmäisellä särkällä!
Yhdellä hyppäyksellä olivat kalastajanväet ylhäällä vuoteesta ja vaatteissaan.
Kuu oli tullut esiin. Niin valoisaa oli kyllä, että saattoi nähdä, kunhan vain olisi voinut pitää silmät auki lentohiekalta. Kävi sellainen tuuli, että olisi saattanut laskeutua nojaamaan sitä vastaan, ja vain suurella vaivalla, ryömien tuulenpuuskien välillä, pääsi yli dyynien, ja täällä lenteli ilmassa kuin mitkäkin joutsenuntuvat suolainen kuohu ja vaahto merestä, joka kuin vyöryvä, kiehuva putous vierittelihe rantaa vastaan. Piti totisesti olla harjaantunut silmä heti löytääkseen mereltä laivan. Komea kaksimasto se oli, juuri nyt sitä kohotettiin särkän yli, kolme, neljä kaapelinväliä ulkopuolelle tavallista rantaäyrästä. Se ajelehti maata kohti, töytäsi toista särkkää vastaan ja tarttui kuin tarttuikin kiinni. Mahdotonta oli toimittaa apua, meri oli liian väkivaltainen, se löi laivaa vastaan ja sen yli. Luuli kuulevansa hätähuudot, kuolintuskan huudot, näki kiireisen, avuttoman toimeliaisuuden. Nyt tuli meri, joka kuin murskaava kallionlohkare putosi kokkapuulle, ja samassa oli tämä poissa, peräpuoli kohosi korkealle veden yli. Kaksi ihmistä hyppäsi yhdessä mereen, he katosivat. Yhtäkkiä — ja yksi suurimmista aalloista, jotka vyöryivät dyynejä kohti, viskasi rannalle ruumiin. Nainen se oli, kuollut, luulivat he. Pari vaimoista liikutteli häntä ja luuli huomaavansa hänessä elämää. Hänet kuljetettiin dyynien poikki kalastajamajaan. Kuinka hän oli kaunis ja hieno, varmaan ylhäinen nainen!
He asettivat hänet köyhän vuoteeseen, siinä ei ollut pellavaa langankaan vertaa, villalakana siinä oli, jonka sopi kiertää ympärilleen ja olihan se hyvä ja lämmin.