Hän virkosi henkiin, mutta kuumeessa, hän ei ensinkään tietänyt mitä oli tapahtunut tai missä hän oli, ja hyvähän näin olikin, sillä kaikki mikä oli ollut hänelle rakasta, lepäsi meren pohjalla, heidän kävi ulapalla niinkuin sankarilaulu lauloi Englannin kuninkaan pojasta:
"Tuli surko purtta katsellen, löi aallot kivihin murskaks sen."
Hylynkappaleita ja pirstaleita ajelehti maihin, hän oli ainoa henkiin jäänyt niistä kaikista. Vielä kiiti tuuli ulvoen yli rannan, muutamia silmänräpäyksiä oli hän levollinen, mutta pian seurasi tuskia ja huutoja, hän avasi molemmat kauniit silmänsä, lausui muutamia sanoja, mutta kukaan täällä ei ymmärtänyt sitä.
Ja nyt hän, palkinnoksi kaikesta mitä hän oli kärsinyt ja kamppaillut, piteli käsissään vastasyntynyttä lasta. Se olisi levännyt loistovuoteessa silkkiuutimineen, rikkaassa talossa. Sitä olisi riemulla tervehditty elämään täynnä kaikkea maista hyvyyttä, ja nyt oli Jumala antanut sen syntyä köyhässä kolkassa. Ei edes suudelmaa se saanut äidiltään.
Kalastajavaimo laski lapsen äitinsä rinnalle ja se lepäsi sydäntä vastaan, joka ei enään sykkinyt, hän oli kuollut. Lapsi, jota rikkaus ja onni olisivat imettäneet, oli paiskattu maailmalle, meri oli paiskannut sen dyynien keskelle kokemaan köyhän osaa ja raskaita päiviä.
Ja aina palaa mieleemme vanha laulu:
"Ja prinssi hän itki katkeraan!
Jumal' auta, oon rannassa Bovbjergin maan!
Nyt hukka mun varmaan perii.
Jos Buggen ma läänissä olisin vain,
ei hätää mulla ois silloin lain!"
Hiukan etelään Nissumvuonosta, sille rannalle, jota herra Bugge kerran oli nimittänyt omakseen, oli laiva ajautunut. Ne kovat, epäinhimilliset ajat, jolloin länsirannan asukkaat, niinkuin sanottiin, harjoittivat raakuutta haaksirikkoutunutta kohtaan, olivat kauvan sitte ohi. Rakkautta ja sydämen hyvyyttä, uhrautuvaisuutta täällä osoitettiin haaksirikkoutuneille sellaisena kuin se meidän aikanamme loistaa jaloimmissa piirteissään. Kuoleva äiti ja kurja lapsi olisivat kohdanneet huolenpitoa ja hoitoa kaikkialla minne tuuli olisikaan puhaltanut, mutta ei missään hartaampaa kuin köyhän kalastajavaimon luona, joka vielä eilen raskain sydämin seisoi haudalla, mikä kätki hänen lapsensa, joka tänään olisi täyttänyt viidennen ikävuotensa, jos Jumala olisi sallinut sen elää.
Ei kukaan tietänyt, kuka vieras kuollut nainen oli, tai mistä hän tuli. Laivan tyngät ja sirpaleet eivät ilmoittaneet sitä.
Rikkaaseen taloon Espanjassa ei koskaan tullut kirjettä tai tietoa tyttärestä tai vävypojasta. He eivät olleet saapuneet määräpaikkaansa. Kovat myrskyt olivat raivonneet viime aikoina. Odotettiin kuukausimääriä. "Kokonaan haaksirikkoutunut, kaikki hukkuneet!" sen he tiesivät.