Mutta Husbyn dyyneillä kalastajan majassa oli nyt pieni poikaressu.
Kun Jumala antaa elatuksen kahdelle, saa aina kolmaskin siinä ohella ruokansa. Ja meren rannalla kyllä riittää kalaruokaa nälkäiselle suulle. Jörgeniksi sanottiin pienokaista.
— Varmaan hän on juutalaislapsi, sanottiin, —- hän on niin mustan näköinen! — Hän saattaa myöskin olla italialainen tai espanjalainen, sanoi pappi. Kaikki nuo kolme kansanlajia olivat kalastajavaimon mielestä yksi ja sama ja hän lohdutti itseään sillä, että lapsi oli kristillisesti kastettu. Poika menestyi, aatelinen veri piti lämmintä ja sai voimia köyhästä ravinnosta, lapsi kasvoi vaatimattomassa talossa. Tanskan kieli sellaisena kuin länsijuuttilainen puhuu sitä, tuli hänen kielekseen. Granaatin siemen Espanjan maaperästä tuli rantakauran taimeksi Jyllannin länsirannalla. Niin saattaa ihmisen käydä! Tähän kotiin hän työnsi elämänsä vuosienmittaiset juuret. Nälkää ja vilua, köyhän hätää ja puutetta hänen oli määrä kokea, mutta myöskin köyhän iloa.
Lapsuudenaika tarjoaa jokaiselle valoisat ylänkönsä, jotka sittemmin säteilevät läpi koko elämän. Kuinka yllinkyllin hän omistikaan iloitakseen ja leikkiäkseen! Koko ranta, penikulmien kantamiin asti, oli täynnä leikkikaluja: siinä oli mosaikki-vierukiviä, punaisia kuin koralli, keltaisia kuin meripihka, ja valkeita, pyöristettyjä ikäänkuin ne olisivat olleet linnunmunia. Ne lepäsivät siinä välkkyen kaikin värein, kaikki meren hiomina ja siloittamina. Yksinpä kuivunut kalanruotokin, tuulen kuivattamat vesikasvit, kiiltävän valkoinen ruoko, pitkä ja kaita kuin mikäkin nauha, joka lepatteli kivien välissä, kaikki oli kuin tehtyä leikkiä ja ilonpitoa varten, sekä silmälle että ajatukselle. Ja poika oli vilkas lapsi, monet ja suuret lahjat piilivät hänessä. Kuinka hän saattoikin muistaa kertomukset ja laulut, jotka kuuli, ja kätevä hän oli: kivistä ja näkinkengänkuorista pani hän yhteen kokonaisia laivoja, ja kuvia, joilla saattoi koristaa huonetta. Omituisesti hän saattoi veistää ajatuksensa puupalikkaan, sanoi hänen kasvatusäitinsä, ja poika oli kuitenkin vielä pieni. Kauniina soi hänen äänensä, sävelet vuotivat heti hänen kieleltään. Monet kielet olivat jännitettyinä siinä rinnassa, ne olisivat voineet helistä maailmalle, jos hänet olisi pantu muualle kuin kalastajamajaan Atlantin rannalla.
Eräänä päivänä joutui täällä laiva karille, laatikko harvinaisia kukkasipuleja ajautui rannalle. Muutamia pistettiin pataan, luultiin niiden olevan syötäviä, toiset mätänivät hiekassa. Ne eivät täyttäneet tarkoitustaan, eivät kehittäneet sitä väriloistoa, sitä ihanuutta mikä niissä piili — kävisikö Jörgenin paremmin? Kukkaissipulit olivat pian mennyttä, hänellä oli vielä edessä vuosikausia.
Ei hänen päähänsä johtunut eikä kenenkään muunkaan, kuinka yksinäisenä ja yksitoikkoisena päivä kului. Oli yllinkyllin tekemistä, kuulemista ja näkemistä. Meri itse oli suuri oppikirja, joka päivä se tarjosi luettavaksi uuden lehden, tyventä, maininkia, tuulta ja myrskyä. Karilleajot olivat loistokohdat. Kirkonkäynti oli kuin juhlavierailu, mutta vierailuista puhuen oli yksi kalastajamajassa erikoisen tervetullut. Se uudistui kaksi kertaa vuodessa, se oli enon vierailu, ankeriasisännän Fjaltringista ylhäällä Bovbjergin luona. Hän tuli punaisiksi maalatuilla vaunuilla, jotka olivat täynnä ankeriaita. Vaunut olivat lukitut niinkuin laatikko ja kirjaellut sinisillä ja valkoisilla tulpaneilla, kaksi hallavaa härkää oli niitä vetämässä ja Jörgen sai ajaa niitä.
Ankeriasisäntä oli hyväpäinen, hauska vieras. Hän toi mukanaan lekkerin täynnä viinaa, jokainen sai siitä ryypyn, tai täyden kahvikupin, jos laseista oli puute. Jörgenillekin annettiin, niin pieni kuin hän olikin, hyvä sormustimellinen, se tapahtui sitävarten että ankerias "pysyisi", sanoi ankeriasisäntä ja kertoi tässä yhteydessä aina saman tarinan, ja kun sille naurettiin, kertoi hän sen heti uudestaan samoille ihmisille — niin tekevät kaikki puheliaat ihmiset! Ja kun Jörgen koko kasvinikänsä ja aina miehuudenvuosiin asti sovellutti tätä tarinaa ja otti siitä puhetapoja, niin kannattaa meidän se kuulla.
Joissa kulkivat ankeriaat ja ankeriasäiti sanoi tyttärilleen, kun he pyysivät saada yksinään kulkea pienen matkaa ylös jokea: "Älkää menkö liian kauvas. Pian tulee paha ankeriaantuulastaja ja ottaa teidät kaikki!" Mutta he menivät liian kauvas ja kahdeksasta tyttärestä palasi vain kolme takaisin ankeriasäidin luo, ja he vaikeroivat: "Me olimme menneet vain hiukkasen ulkopuolelle ovea, silloin tuli paha ankeriaantuulastaja ja pisti kuoliaaksi viisi sisartamme." — "Kyllä he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Ei", sanoivat tyttäret, "sillä hän nylki heidät, leikkasi heidät kappaleiksi ja paistoi ne." — "Kyllä he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Niin, mutta hän söi heidät!" — "Kyllä he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Mutta sitte hän ryyppäsi viinaa päälle!" sanoivat tyttäret. "Aijai! Silloin eivät he koskaan palaa!" vaikeroi ankeriasäiti. "Viina hautaa ankeriaan!"
— Ja sentähden pitää aina ottaa viinaryyppy sen ruokalajin jälkeen, sanoi ankeriasisäntä.
Ja tästä tarinasta tuli kiiltokultalanka, hyväntuulen lanka Jörgenin elämään. Hänkin halusi mielellään ulkopuolelle ovea, "pienen matkaa ylös jokea", nimittäin laivalla maailmalle. Ja äiti sanoi niinkuin ankeriasäiti: "siellä on paljon pahoja ihmisiä, ankeriaantuulastajia!" Mutta hiukan ulkopuolelle dyynejä, vain hiukkasen nummelle, hän kuitenkin halusi päästä. Ja sinne hänen pitikin päästä. Neljä iloista päivää, valoisimmat koko hänen lapsuutensa elämässä, koitti. Kaikki Jyllannin kauneus, kodin ilo ja auringonpaiste sisältyi näihin. Hänen piti päästä pitoihin — hautajaispidot ne tosin olivat.