Muuan kalastajaperheen varakas sukulainen oli kuollut, talo sijaitsi sisämaassa, "idän puolla, yksi kompassipiiru pohjoista kohti", niinkuin sanottiin. Isän ja äidin oli määrä lähteä sinne ja Jörgenin myöskin. Dyyneiltä, yli nummien ja suomaiden tulivat he sille vihreälle niitylle, missä Skjærumjoki aukaisi tiensä, joki paljoine ankeriaineen, missä ankeriasäiti asui tyttärineen, tyttärineen, jotka pahat ihmiset tuulastivat ja leikkasivat kappaleiksi. Usein eivät kuitenkaan ihmisetkään olleet menetelleet paremmin kanssaihmisiään kohtaan. Herra ritari Buggenkin, joka mainittiin vanhassa laulussa, surmasivat pahat ihmiset, ja kuinka hyväksi häntä itseään sanottiinkin, oli hänkin halunnut lyödä kuoliaaksi rakennusmestarin, joka rakensi hänelle linnan tornineen ja paksuine muurineen juuri siihen, missä Jörgen kasvatusvanhempineen seisoi, missä Sjærumjoki laskee Nissumvuonoon. Saattoi vielä nähdä vallimäen, punaisen tiilensoran yltympärillä. Täällä oli ritari Bugge, rakennusmestarin lähdettyä, sanonut aseenkantajalleen: "Lähde hänen perässään ja sano: mestari, torni on kallellaan! Jos hän kääntyy, niin lyöt hänet kuoliaaksi ja otat rahat, jotka hän sai minulta, mutta jollei hän käänny, niin anna hänen mennä rauhaan!" Ja aseenkantaja totteli ja rakennusmestari vastasi: "ei torni ole kallellaan, mutta kerran tulee lännen puolelta mies sinisessä viitassa — hän panee sen kallistumaan!" Ja tämä tapahtui sata vuotta myöhemmin, silloin murtautui Atlanti sinne ja torni kaatui, mutta talon omistaja, Predbjørn Gyldenstjerne, rakennutti itselleen ylemmä, sinne, missä niitty päättyy, uuden talon, ja se on vieläkin paikallaan, ja se on Nörre-Vosborg.
Tästä sivu piti Jörgenin kasvatusvanhempineen kulkea. Joka paikasta täällä oli hänelle kerrottu pitkinä talvi-iltoina, nyt hän näki talon kaksinkertaisine hautoineen, puineen ja pensaineen. Valli, kauttaaltaan kasvaen sananjalkaa, kohosi siellä sisällä. Kauneimmat olivat kuitenkin korkeat niinipuut, ne ylettyivät aina katonharjalle asti ja täyttivät ilman mitä suloisimmalla tuoksulla. Luoteen suunnalla, puutarhan kulmassa kasvoi suuri kukkiva pensas, hohtaen ikäänkuin olisi ollut talvista lunta kesän vihannuudessa. Se oli seljapensas, ensimäinen, jonka Jörgen näin oli nähnyt kukkivan. Tämä ja niinipuut jäivät kaikiksi ajoiksi hänen muistoonsa, siksi Tanskan tuoksuksi ja kauneudeksi, jotka lapsensielu "kätki vanhan miehen varalta".
Matkaa jatkettiin heti ja mukavammin, sillä juuri ulkopuolella Nörre-Vosborgia, missä selja kukki, pääsi hän ajamaan. He tapasivat muita vieraita, jotka olivat matkalla hautajaisiin, ja näiden rattaille he pääsivät. Tosin heidän kaikkien kolmen piti istua takana pienellä raudoitetulla puukirstulla, mutta se oli sentään parempaa kuin kulkea jalan, arvelivat he. Ajettiin mättäisen nummen yli, härjät, jotka vetivät, pysähtyivät silloin tällöin, kun tuli vastaan tuore heinäntäplä kanervien keskellä. Aurinko paistoi lämpöisesti ja omituista oli nähdä kaukana taivaanrannalla sauhun, joka tuprutti ja kuitenkin oli kirkkaampi kuin ilma. Näki sen läpi, tuntui siltä kuin valonsäteet olisivat vierineet ja tanssineet yli nummen.
"Lokemies" siellä ajaa lammaslaumaansa, sanoivat he, ja se riitti Jörgenille: hän näytti ajavan suoraan satujen maahan ja oli kuitenkin todellisuudessa. Kuinka täällä oli hiljaista!
Avarana ja suurena lepäsi nummi, mutta ollen kuin kokonainen kallisarvoinen matto. Kanerva oli kukassa, sypressinvihreät katajapensaat ja nuoret tammentaimet nousivat kuin kukkavihot nummen kanervikosta. Täällä olisi tehnyt mieli heitellä kuperkeikkaa, jollei olisi ollut noita monia kyykäärmeitä! Niistä puhuttiin ja niinikään monista susista, joita ennen oli ollut, jonka tähden kihlakuntaa sanottiinkin Ulvborgin, Susilinnan kihlakunnaksi. Vanhus joka ajoi, kertoi isänsä ajoilta, kuinka hevoset täällä monasti olivat taistelleet kovan taistelun nyttemmin hävitettyjen villien petojen kanssa, ja että kerran aamulla, kun hän tuli tänne, yksi hevosista paraikaa seisoi polkien sutta, jonka se oli surmannut. Mutta liha oli kokonaan kaluttu hevosen jalasta.
Liian nopeaan kului matka yli mättäisen nummen ja läpi syvän hiekan. Pysähdyttiin surutalon luo, missä oli yllinkyllin vieraita, ulkona ja sisällä. Vaunut seisoivat siellä toistensa vieressä, hevoset ja härjät kulkivat laihalla laitumella. Suuret hiekkadyynit, samanlaiset kuin kotona Länsimeren luona, kohosivat talon takana, levitellen puolelle ja toiselle. Miten ne olivat joutuneet tänne, kolme penikulmaa sisämaahan, ja yhtä korkeiksi ja mahtaviksi kuin ne, jotka olivat rannalla? Tuuli oli nostanut ja muuttanut ne, niilläkin oli historiansa.
Veisattiin virsiä, pari vanhusta itki, muuten oli kaikki niin hauskaa Jörgenin mielestä. Ruokaa ja juomaa oli yllinkyllin, mitä kauneimpia lihavia ankeriaita ja ne pitää kulauttaa alas viinaryypyllä. "Se ajaa alas ankeriaan!" oli ankeriasisäntä sanonut ja ne sanat muuttuivat täällä todella teoksi.
Jörgen oli sisällä ja Jörgen oli ulkona. Kolmantena päivänä tunsi hän täällä olevansa yhtä kotona kuin kalastajamajassa ja dyyneillä, missä hän oli elänyt kaikki aikaisemmat päivänsä. Täällä nummella tosin oli paljon rehevämpää, täällä vilisi kanervankukkia, variksenmarjoja ja mustikoita, ne pursuivat esiin niin suurina ja makeina, ne saattoi oikein murskata jalallaan niin että kanerva tihkui punaista mehua.
Tuolla oli jättihauta, täällä toinen, savupatsaita kohoili tyyneen ilmaan. Oli nummipalo, sanottiin, se loisti kauniisti myöhemmin illalla.
Nyt tuli neljäs päivä ja sitte olivat hautajaisjuhlat lopussa — heidän piti maadyyneiltä palata rantadyyneille.