— Meidän dyynimme sentään ovat oikeat, sanoi isä. —- Näissä ei ole mitään voimaa.
Ja puhuttiin siitä, miten nämä olivat joutuneet tänne, ja se oli kaikki hyvin käsitettävää. Rannalla oli löydetty ruumis, talonpojat olivat panneet sen kirkkomaahan, silloin alkoi hiekkatuisku, meri murtautui väkivaltaisesti maakamaraan. Muuan viisas mies pitäjässä neuvoi avaamaan haudan ja katsomaan, eikö haudattu maannut ja imenyt peukaloaan, sillä silloin olivat he haudanneet merenmiehen ja meri aikoi murtautua sinne noutamaan häntä. Hauta avattiin, hän todella makasi ja imi peukaloaan. Silloin he nopeasti panivat hänet rattaille, kaksi härkää valjastettiin eteen ja kuin paarmojen puremina lennättivät ne hänet nummien ja soiden poikki mereen. Silloin lakkasi hiekkatuisku, mutta dyynit ovat vielä paikallaan. Kaiken tämän kuuli ja kätki Jörgen muistona onnellisimmista päivistä lapsuutensa aikana: päivistä hautajaisjuhlilla.
Ihanaa oli päästä maailmalle, nähdä uusia seutuja ja uusia ihmisiä, ja hänen piti päästä vieläkin ulomma. Hän ei ollut neljäntoista vuoden vanha, lapsi vielä. Hän läksi laivalla, tuli maistamaan mitä maailma tarjoaa, koki pahaa säätä, kovaa merta, ilkeää mieltä ja ihmisten kovuutta. Hänestä tuli kajuutan vahti: niukka ruoka, kylmiä öitä. Annettiin pamppua ja korvapuusteja, silloin kiehahti hänen korkea-aatelinen espanjalainen verensä niin että suuttumuksen sanat kuohahtivat hänen huulilleen. Mutta viisainta oli kuin olikin taasen niellä ne, ja silloin tuntui siltä kuin ankeriaasta sitä nyljettäessä, leikeltäessä ja pantaessa pannuun.
"Minä tulen takaisin", sanoi ääni hänen sisässään. Hän sai nähdä espanjalaisen rannan, vanhempiensa isänmaan, yksinpä kaupunginkin, missä he olivat eläneet varallisuudessa ja onnessa, mutta hän ei tietänyt mitään kotiseudustaan ja suvustaan — vielä vähemmän perhe tiesi hänestä.
Laivapoika-parka ei myöskään saanut lupaa mennä maihin. Viimeisenä päivänä kuitenkin, jolloin laiva viipyi täällä, joutui hän maankamaralle. Piti tehtämän ostoksia ja hänen piti kuljettaa ne laivaan.
Siinä Jörgen sitte seisoi kurjissa vaatteissaan. Ne näyttivät siltä kuin ne olisivat pestyt ojassa ja kuivatut savupiipussa. Ensi kerran näki hän, dyynienasukas, suuren kaupungin. Kuinka talot olivatkaan korkeat, kadut ahtaat ja kihisivät ihmisiä! Toiset tungeskelivat täällä, toiset tuolla, se oli kuin kokonainen myllykoski kaupunkilaisia ja talonpoikia, munkkeja ja sotilaita. Siinä sitä oli hoilotusta ja huutoa, muulien ja aasien kellonkilinää, kirkonkellot soittivat nekin. Laulettiin ja helisteltiin, vasaroitiin ja kalkuteltiin, sillä jokaisella ammatilla oli verstaansa jossakin porttiholvissa tai katukäytävällä, ja sitte paahtoi aurinko niin kuumasti, ilma oli raskas, tuntui siltä kuin olisi joutunut leivinuuniin, joka oli täynnä kovakuoriaisia, turilaita, mehiläisiä ja kärpäsiä. Surisi ja hurisi. Jörgen tuskin tiesi seisoiko hän vai astuiko hän. Äkkiä näki hän aivan edessään tuomiokirkon mahtavan pääoven, kynttilät loistivat puolihämäristä holveista ja ulos tunki suitsutuksen lemua. Köyhinkin kerjäläinen ryysyissään uskalsihe ylös portaita sinne sisään. Merimies, jota Jörgen seurasi, kulki kirkon läpi, ja Jörgen seisoi pyhäkössä. Kirjavat kuvat loistivat kultaiselta pohjalta. Jumalanäiti, sylissään Jeesuslapsi, seisoi alttarilla kukkien ja kynttiläin keskellä. Juhlapukuiset papit lauloivat, kauniit kuoripojat koristetuissa vaatteissa heiluttelivat hopeisia suitsutusastioita. Siinä sitä oli ihanaa ja loistavaa katseltavaa, se syöksyi läpi Jörgenin sielun, se valtasi hänet! Hänen vanhempiensa kirkko ja usko sulkivat hänet syleilyynsä ja herättivät hänen sielussaan sellaisen soinnun, että kyyneleet olivat hänen silmissään.
Kirkosta mentiin torille, hän sai joukon kyökki- ja ruokatavaroita kannettavakseen. Tie ei ollut lyhyt, hän väsyi, ja niin hän lepäsi suuren, komean talon edustalla, jossa oli marmoripilareja, veistokuvia ja leveitä portaita. Hän nojasi taakkaansa seinää vastaan. Silloin tuli kalunoitu portinvartia, nosti hopealla silaillun keppinsä häntä kohti ja ajoi hänet pois, hänet — talon lapsenlapsen. Mutta sitä ei täällä kukaan tietänyt, hän kaikkein vähimmän.
Ja sitte hän tuli laivalle, häntä tönittiin ja hän sai kuulla kovia sanoja, sai vähän unta ja paljon työtä — sittepähän hän oli sen kokenut! Ja kuuluu tekevän niin hyvää kokea kovaa nuoruudessa, sanotaan. Niin, kunhan sitte vanhuus tulee hyvä.
Hänen palvelusaikansa oli päättynyt, laiva viipyi taasen likellä Ringkjöbingvuonoa. Hän tuli maihin ja kotiin Husbyn dyyneille. Mutta äiti oli kuollut sill'aikaa kuin hän oli ollut matkalla.
Seurasi ankara talvi. Lumimyrskyt lensivät yli meren ja maan, ei saattanut nähdä eteensä. Kuinka eri tavalla jako tässä maailmassa sentään olikin toimitettu: täällä sellainen jäätävä pakkanen ja tuiskuava lumi, kun taas Espanjan maassa oli polttava auringonpaahde, aivan liiankin kuuma. Ja kun kuitenkin täällä kotona eräänä päivänä oli oikein pakkaskirkasta ja Jörgen näki joutsenten suurissa parvissa lentävän mereltä Nissumvuonon yli Nörre-Vosbergia kohden, niin tuntui hänestä, että täällä kuitenkin oli helpointa hengittää, ja olihan täällä kesänkauneuttakin. Ajatuksissaan näki hän silloin nummen kukkivan ja vilisevän kypsiä, meheviä marjoja. Niinipuut ja seljapensas Nörre-Vosbergin luona olivat kukassa. Sinne hänen sentään vielä kerran täytyi lähteä.