Oli jo kevätpuolta, kalastus alkoi, Jörgen auttoi. Hän oli viime vuonna kasvanut ja työ sujui häneltä. Reippautta hänessä oli, uida hän taisi, polkea vettä, käännellä ja kellahdella siinä. Usein häntä kehoitettiin varomaan makrilliparvia: ne ottavat parhaimmankin uimarin, vetävät hänet veden alle, syövät hänet, ja mennyttä hän on. Mutta tämä ei ollut Jörgenin kohtalo.
Naapurissa dyyneillä oli poika, Martti. Jörgen sopi hyvin hänen kanssaan ja molemmat ottivat pestin Norjaan menevään laivaan. He menivät myöskin Hollantiin, eikä heidän välillään ollut koskaan ollut mitään kinaa, mutta voihan helposti tulla, ja jos on hiukan tulinen luonnostaan, niin helposti tekee liian voimakkaita liikkeitä. Sitä teki Jörgen kerran, kun he laivalla sattuivat kinastelemaan turhasta. He istuivat juuri ruhvin takana ja söivät kivivadista, joka oli heidän välillään. Jörgen piti kädessään linkkuveistään, kohotti sen Marttia kohden, mutta kävi samalla liidunvalkoiseksi ja pahaksi silmiltään. Ja Martti sanoi ainoastaan:
— Vai olet sinä sitä lajia, joka haluaa käyttää veistä!
Tuskin oli tämä sanottu ennenkuin Jörgenin käsi oli vaipunut. Hän ei puhunut sanaakaan, söi ruokansa ja meni askareilleen. Kun he tulivat työstä, meni hän Martin luo ja sanoi:
— Iske minua vain suoraan kasvoihin! Olen sen ansainnut. Minulla on sisässäni ikäänkuin pata, joka kiehahtaa.
— Eletään pois sovinnossa taas, sanoi Martti ja sitte olivat he melkein kaksinkerroin hyvät ystävät. Niin, kun he sitte tulivat kotiin Juutinmaalle dyynien seudulle ja kertoivat mitä yleensä oli tapahtunut, niin kerrottiin tämäkin: Jörgen saattoi kiehahtaa, mutta hän oli kumminkin rehellinen pata. "Juuttilainenhan hän ei ole. Juuttilaiseksi ei häntä voi sanoa!" Ja olihan se Martin puolelta sukkelasti sanottu.
Nuoret ja terveet olivat he molemmat, hyvin kehittyneet ja jäseniltään voimakkaat, mutta Jörgen oli notkeampi.
Ylhäällä Norjassa on talonpoikaisväen tapana lähteä karjakartanoille, he vievät karjan tuntureille laitumelle. Jyllannin länsirannalla taas on keskelle dyynejä pystytetty majoja, jotka ovat salvetut hylyistä ja katetut nummiturpeella ja kanervakerroksilla. Makuulavitsat kulkevat ympäri huoneen ja täällä nukkuvat, asuvat ja elävät kalastajaväet varhaisen kevätajan. Jokaisella on emännöitsijänsä, æsepige'nsä, miksi häntä sanotaan, ja hänen tehtävänsä on panna syötit koukkuihin, maihinnoustessa ottaa vastaan kalastajat kuumalla oluella ja toimittaa heille ruokaa, kun he väsyneinä tulevat kotiin. Emännöitsijät kuljettavat kalat veneistä, halkaisevat ne ja on heillä paljon tekemistä.
Nyt oli siellä yksi tytöistä, Elsa, hänet oli Jörgen tuntenut pienestä pitäen. He sopivat hyvin hyvästi yhteen, he olivat monessa asiassa samaa mieltä, mutta katsella olivat he yhtä vastakkaiset: poika oli iholtaan ruskea, tyttö valkoinen, hiukset pellavankeltaiset. Hänen silmänsä olivat niin siniset kuin merivesi auringonpaisteella.
Eräänä päivänä, kun he astuivat yhdessä ja Jörgen piteli häntä kädestä oikein hellästi ja lujasti, sanoi tyttö hänelle: