— Jörgen, minulla on jotakin sydämelläni. Pidä minua æsepige'näsi, sillä sinä olet minulle kuin veli, mutta Martin kanssa, joka minut on pelastanut, me olemme kihloissa — mutta siitä ei pidä puhua noille muille!
Jörgenistä tuntui siltä kuin dyynihiekka olisi liikahtanut hänen jalkainsa alla, hän ei sanonut sanaakaan, nyökäytti vain päätään ja se merkitsee samaa kuin kyllä. Muuta ei tarvittu. Mutta hän tunsi yhtäkkiä sydämessään, ettei hän saattanut sietää Marttia ja mitä enemmän hän sitä ajatteli — sillä tavalla ei hän koskaan ennen ollut ajatellut Elsaa —, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että Martti oli varastanut häneltä ainoan, mistä hän piti, ja se oli kuin olikin Elsa, nyt se oli hänelle selvennyt.
Jos meri on joltisenkin levoton ja kalastajat palaavat kotiin aluksineen, niin katseleppa heidän tuloaan särkkien poikki: yksi miehistä on seisoallaan kokassa, toiset tarkkaavat häntä, istuvat pidellen airoja, joilla he särkän edustalla huopaavat, kunnes hän antaa heille merkin, että nyt tulee se suuri aalto, joka nostaa veneen yli särkän. Ja vene nousee niin, että maalta näkee sen kölin. Seuraavassa hetkessä ovat edestä tulevat aallot peittäneet koko aluksen, ei näy venettä, ei miehiä eikä mastoja, saattaisi luulla meren nielleen heidät. Silmänräpäyksen perästä ne kuitenkin tulevat näkyviin, ikäänkuin vene olisi mahtava merieläin, joka ryömii ylös aaltoa, airot liikkuvat sen eloisina jalkoina. Toisella ja kolmannella särkällä käy niinkuin ensimäiselläkin ja nyt hyppäävät kalastajat veteen, vetävät veneen maihin, jokainen aallonlyönti auttaa heitä ja antaa hyvää vauhtia, kunnes he ovat saaneet sen yli rantaäyrään.
Väärä komento särkän edessä, vitkastelu — ja he joutuvat karille!
— Niinpä olisin mennyttä ja Martti samoin!
Tuo ajatus tuli Jörgenille merellä, missä hänen kasvatusisänsä juuri oli vakavasti sairastunut. Kuume ahdisti häntä, oltiin hiukan ulompana äärimmäistä särkkää. Jörgen hypähti kokkaan.
— Isä, antakaappa minun! sanoi hän ja hänen katseensa liukui yli Martin ja yli aaltojen, mutta juuri kun jokainen airo liikkui, vetäen voimakkaita otteita ja suurin aalto tuli, näki hän isänsä kalpeat kasvot — eikä saattanut totella pahaa aiettaan. Vene tuli onnellisesti yli särkkien ja maihin, mutta paha ajatus piili hänen veressään, se kiehui ja kiehutti jokaista pientä kaunansäiettä, joka kiertyi auki hänen muistissaan toveriajalta. Martti oli ryöstänyt hänet, sen hän tunsi, ja riittihän se tekemään hänet hänelle vihamieliseksi. Pari kalastajista pani asian merkille, mutta ei Martti, hän oli niinkuin aina ennenkin avulias ja puhelias, hiukan liikaakin viimeistä lajia.
Jörgenin kasvatusisän täytyi panna vuoteeseen. Siitä tuli hänen kuolinvuoteensa, hän kuoli viikkoa myöhemmin — ja niin peri Jörgen maan dyynien takana, tosin vain pienen majan, mutta olihan se toki jotakin, niin paljon ei Martilla ollut.
— Nyt kai et sinä, Jörgen, enään ota pestiä, vaan jäät olemaan tänne meidän luoksemme! sanoi muuan vanhoista kalastajista.
Se ei ollut Jörgenin aikomus, hän aikoi päinvastoin juuri hiukkasen katsella ympärilleen maailmassa. Fjaltringiläisellä ankeriasisännällä oli eno ylhäällä Gammel-Skagenissa. Hän oli kalastaja ja lisäksi hyvinvoipa kauppias, jolla oli laivoja. Hän kuului olevan sellainen erinomainen vanha mies, saattoi kyllä kannattaa palvella hänellä. Gammel-Skagen sijaitsee aivan pohjoisessa ylhäällä Jyllannissa, niin etäällä Husbyn dyyneiltä kuin tässä maassa saattaa päästä, ja se kyllä miellytti Jörgeniä enimmän, hän ei edes tahtonut jäädä Elsan ja Martin häihinkään, jotka piti vietettämän parin viikon perästä.