Jörgen ei ollut elänyt niin iloista aikaa siitä asti kuin hän lapsena oli nuo neljä päivää hautajaisjuhlilla, ja yhtäkaikki oli Klara-neito poissa — kuitenkaan ei ajatuksista eikä puheista.
Huhtikuussa piti laivan lähteä Norjaan, Jörgenin piti lähteä mukaan. Nyt häneen oikein tuli virkeyttä ja hyvissä ruumiinvoimissa hän oli, sanoi äiti Brönne, ilokseen häntä katseli.
— Ja sinua myöskin, sanoi vanha kauppias, — Jörgen on saattanut iloisuutta talvi-iltoihin ja meidän äitiimme niinikään! Sinä olet tänä vuonna nuortunut, sinä olet kuin oletkin kaunis ja suloinen. Mutta sinä olitkin kaunein tyttö Viborgissa, ja se merkitsee paljon, sillä siellä minä aina olen nähnyt kauneimmat tytöt.
Jörgen ei siihen sanonut mitään, se ei sopinut, mutta hän ajatteli erästä tyttöä Skagenista, ja hänen luokseen hän purjehti. Laiva laski maihin Kristiansandin luona, huimalla tuulella pääsi hän sinne puolessa päivässä.
Eräänä aamuna läksi kauppias Brönne majakalle, joka on kaukana Gammel-Skagenista, likellä Greniä. Hiilet vipupannussa siellä ylhäällä olivat kauvan olleet sammuksissa, aurinko oli jo korkealla, kun hän tuli torniin. Kokonaisen penikulman päähän maan äärimmäisestä nipukasta riittää vedenalaisia hiekkasärkkiä. Niiden ulkopuolella näkyi tänään monta laivaa ja näiden joukossa luuli hän kiikarilla tuntevansa "Karen Brönnen", se oli laivan nimi, ja aivan oikein: se olikin jo tulossa. Klara ja Jörgen olivat laivalla. Skagenin majakan- ja kirkontornit olivat heidän edessään kuin haikara ja joutsen sinisellä vedellä. Klara istui reelingin luona ja näki dyynien vähitellen tulevan esiin. Niin, jos tuuli pysyisi vakavana, niin saattaisivat he tunnin kuluessa päästä kotiin. Niin likellä olivat he kotia ja iloa — niin likellä olivat he myöskin kuolemaa ja sen hätää.
Lankku laivassa murtui, vesi tunkeutui sisään, tilkittiin ja pumputtiin, kaikki purjeet lisättiin, nostettiin hätälippu. He olivat vielä kokonaisen penikulman päässä ulapalla, kalastajaveneet näkyivät, mutta kaukana, tuuli kantoi maata kohti, meri joka kävi, auttoi sekin, mutta ei tarpeeksi, laiva upposi. Jörgen kietoi oikean käsivartensa lujasti Klaran ympäri.
Minkä katseen neito loikaan hänen silmäänsä, kun hän Jumalan nimeen syöksyi hänen kanssaan mereen. Neidolta pääsi huuto, mutta siitä hän saattoi olla varma ettei Jörgen päästäisi häntä.
Mitä sankarilaulu lauloi:
"Ja maalaus oli keulassa: otti prinssi sylihin neitonsa",
sen teki Jörgen vaaran ja hädän hetkellä. Nyt tuli hänen oivallinen uimataitonsa hänelle hyvään tarpeeseen: hän ponnisti eteenpäin jaloilla ja yhdellä kädellä, toista piteli hän lujasti nuoren tytön ympärillä. Hän lepäsi veden päällä, hän polki sitä jaloillaan, käytti kaikkia liikkeitä, mitä hän tiesi ja tunsi saadakseen voimia saavuttaa maan. Hän kuuli hänen päästävän huokauksen, hän tunsi suonenvedon puistatuksen käyvän hänen lävitseen, ja lujemmin hän piteli kiinni. Jokunen aalto meni heidän ylitseen, virtaus nosti heitä, vesi oli niin syvää, niin kirkasta, hetkisen luuli hän näkevänsä välkkyvän makrilliparven tuolla alhaalla, eli ehkäpä Leviatani itse aikoi niellä heidät. Pilvet loivat varjoja yli veden ja taasen tuli välkkyviä auringonsäteitä. Kirkuvia lintuja lensi suurissa parvissa hänen ylitseen ja villisorsat, jotka raskaina ja unisina antoivat veden kuljettaa itseään, pyrähtivät pelästyneinä lentoon uimarin tieltä. Mutta hänen voimansa vähenivät, hän tunsi sen — maasta hän vielä oli parin kaapelinmitan päässä. Apu tuli kuitenkin, vene likeni — mutta veden alla seisoi, hän näki sen selvästi, valkoinen tuijottava haamu — meri nosti häntä, haamu likeni, hän tunsi töytäyksen, tuli yö, kaikki katosi hänen silmistään.