Tämä oli suurin kirkko Limvuonon pohjoispuolella. Neitsyt Maaria, päässä kultakruunu ja käsivarrella Jeesuslapsi, seisoi kuin ilmielävänä alttaritaulussa. Pyhät apostolit olivat veistetyt kuoriin ja ylinnä seinässä nähtiin Skagenin vanhojen pormestarien ja raatimiesten kuvia puumerkkeineen. Saarnatuoli oli veistoksilla koristettu. Aurinko paistoi niin iloisesti kirkkoon, kiiltävään messinkikruunuun ja pieneen laivaan, joka riippui katossa.
Jörgen oli pyhän, lapsellisesti puhtaan tunteen valtaamana, aivan samalla tavalla kuin silloin, kun hän pienenä seisoi Espanjan rikkaassa kirkossa, mutta täällä hän tiesi kuuluvansa seurakuntaan.
Saarnan jälkeen oli rippi ja sattui niin, että hän polvistui juuri Klara-neidon rinnalla. Hänen ajatuksensa oli kuitenkin siinä määrin kääntynyt Jumalaan ja pyhään toimitukseen, että hän vasta noustessaan pani merkille, kuka oli ollut hänen naapurinaan. Hän näki suolaisten kyynelten valuvan alas neidon poskia.
Kaksi päivää myöhemmin matkusti hän Norjaan ja Jörgen askarteli talossa. Hän kävi kalassa ja kaloja saatiin siihen aikaan enemmän kuin nykyään. Makrilliparvet välkkyivät pimeinä öinä, näyttäen missä ne kulkivat, murinasimppu ja äyriäinen päästelivät surkeita huutoja, kun niitä ahdistettiin, kalat eivät ole niin mykkiä kuin väitetään. Paljon enemmän merkitsi Jörgenille mitä hän kantoi mielessään, mutta kai sekin kerran pääsisi ilmoille.
Joka pyhä, kun hän istui kirkossa ja hänen silmänsä kiintyivät
Maaria-äidin kuvaan alttaritaulussa, viipyivät ne myöskin hetken
sillä paikalla, missä Klara-neito oli polvistunut hänen rinnallaan.
Ja hän ajatteli häntä, miten sydämellisen hyvä hän oli hänelle ollut.
Syksy tuli sateineen, lumiräntineen. Vesi pysähtyi seisomaan Skagenin kaduille, hiekka ei voinut läpäistä kaikkea vettä, täytyi kahlata, jollei soutaa veneellä. Myrskyt paiskasivat laivan toisensa perästä kuolemaatuottaville särkille. Oli lumimyrskyjä ja hiekkamyrskyjä, hiekka tuiskusi talojen ympäri niin että ihmisten täytyi ryömiä ulos savupiipusta, mutta se ei täällä ylhäällä ollut mitään merkillistä. Tyyntä ja rauhallista oli sisällä huoneessa, kanervaturve ja hylynkappaleet räiskivät ja paukkuivat, ja kauppias Brönne luki ääneen vanhasta kronikasta, luki Amletista, Tanskan prinssistä, joka Englannista tullen täällä astui maihin Bovbjergin luona ja ryhtyi täällä joukkoineen taisteluun. Rammen luona oli hänen hautansa, vain pari penikulmaa siitä missä ankeriasisäntä asui. Sadottain hautakumpuja kohoili nummella, se oli suuri kirkkomaa, kauppias Brönne oli itse käynyt Amletin haudalla. Puheltiin vanhoista ajoista, naapureista, englantilaisista ja skottilaisista, ja Jörgen lauloi laulun "Englannin kuninkaan pojasta", komeasta laivasta, miten se oli koristettu:
"Ja kullalla piirretty kantehen
oli sanoja Herran viisauden.
Ja maalaus oli keulassa:
otti prinssi sylihin neitonsa."
Varsinkin viime säkeet lauloi Jörgen hartaasti, hänen silmänsä loistivat silloin, olivathan ne kyllä muutenkin tummat ja loistavat syntymästä asti.
Siellä laulettiin ja luettiin, talossa oli varallisuutta, perhe-elämä ulottui aina kotieläimiin asti. Ja kaikkea oli pidetty niin hyvin. Tinahyllyllä hohtivat kuuratut lautaset ja katossa riippui makkaroita ja kinkkuja, yllinkyllin talvivarastoja. Niin, sellaista tavataan vielä monessa varakkaassa talonpoikaistalossa länsirannalla: yllinkyllin ruokaa, siroja huoneita, järkeä ja hyvää tuulta, ja meidän aikoinamme ovat ne yhäkin vaurastuneet. Vieraanvaraisuutta siellä on kuin arapialaisen teltassa.