Tämä selvitettiin laajasti. Meille riittää ainoastaan tietää, että Jörgen pääsi vapaalle jalalle. Mutta mitä hän sai korvaukseksi siitä mitä hän oli kärsinyt vuosikauden aikana, vankeudessa ja kylmässä, sysättynä pois ihmisten ilmoilta? Niin, hänelle sanottiin, että oli onni, että hän oli viaton, nyt hän saattoi mennä. Pormestari antoi hänelle kymmenen markkaa matkarahaa ja useat kaupungin porvareista antoivat hänelle olutta ja hyvää ruokaa. Olipa hyviäkin ihmisiä! Kaikki eivät "tuulasta, nylje ja pistä pannuun!" Mutta paras kaikesta oli, että kauppias Brönne Skagenista, hän, jolta Jörgen vuosi sitte oli aikonut ottaa pestin, juuri niinä päivinä sattui asioille Ringkjöbingiin. Hän kuuli koko asian, sydäntä hänellä oli, hän käsitti ja tunsi kaikki mitä Jörgen oli kärsinyt, Nyt tahtoi hän hyvittää poikaa ja hankkia hänelle paremmat oltavat, antaa hänen kokea, että on hyviäkin ihmisiä.

Vankeudesta vapauteen, taivaan valtakuntaan, rakkautta ja onnea kohti nyt mentiin. Nekin olivat koettavat. Ei mikään elämänmalja sisällä pelkkää koiruohoa, sitä ei yksikään hyvä ihminen voisi ojentaa ihmislapselle — voisiko sitte Jumala, kaikkirakkaus, tehdä sen?

— Haudatkaa nyt ja unohtakaa se kaikki tyyni! sanoi kauppias Brönne. — Vedämme oikein paksun viivan yli viime vuoden. Allakan me poltamme ja kahden päivän perästä matkustamme rauhalliseen, onnelliseen ja hauskaan Skageniin. Sanovat, että se on nurkkanen maassa — siunattu uuninnurkka se on, jossa ikkunat ovat avoinna avaraa maailmaa kohti.

Se se oli matka! Siinä sitä taas sai hengittää, kun tuli kylmästä vankilailmasta ulos lämpöiseen auringonpaisteeseen. Nummella kukki kanerva, se oli kuin vilisevä harso ja paimenpoika istui hautakummulla ja puhalsi huiluaan, jonka hän oli veistänyt lampaanluusta. Fata morgana, erämaan ihana kangastus riippuvine puutarhoineen ja keinuvine metsineen, näyttäytyi, niinikään tuo ihmeellinen kevyt ilmanväreily, jota sanotaan karjaansa ajavaksi Loke-mieheksi.

Matka vei ylös Limvuonoa kohti, yli vendelilaisten maan, Skagenin suunnalle, mistä pitkäpartaiset miehet, langobardit olivat lähteneet, kun nälkäaikana, kuningas Snion hallitessa, kaikki lapset ja vanhukset olisivat surmatut, mutta tuo jalo nainen Gambaruk, jolla täällä oli maatiloja, esitti, että nuoret mieluummin lähtisivät maasta. Tämän tiesi Jörgen, niin oppinut hän oli, ja jollei hän tuntenut langobardein maata korkeiden alppien takana, niin hän kuitenkin tiesi, miltä siellä mahtoi näyttää, olihan hän itse lapsena ollut etelässä, Espanjan maalla. Hän muisti kukkuraiset hedelmäröykkiöt siellä, muisti punaiset granaattikukat, surinan, hurinan ja kellonsoiton kaupungin suuressa kuvussa, mutta kauneinta on sentään kodin maassa ja Jörgenin koti oli Tanska.

Vihdoin pääsivät he sitte "Vendilskagaan", miksi Skagenia nimitetään vanhoissa norjalaisissa ja islantilaisissa kirjoituksissa. Penikulmain laajuudelta, välillä dyynejä ja peltomaata, ulottuu ja ulottui jo silloin Gammel-Skagen, Vester- ja Österby, aina majakalle asti likellä Greniä. Talot ja pihat sijaitsivat niinkuin nytkin, tuiskuttavien, liikkuvien hiekkakumpujen keskellä, erämaan, missä tuuli temmeltää irrallisessa hiekassa ja missä lokit, tiirat ja villit joutsenet pitävät sellaista ääntä, että vihloo korvakalvoa. Penikulman päässä Grenistä, lounaan suunnalla, on Höjen tai Gammel-Skagen. Siellä asui kauppias Brönne, täällä oli Jörgenin määrä nyt oleskella. Talo oli tervattu, pienillä ulkohuonerakennuksilla oli kullakin kattona nurinkäännetty vene, sikoläätti oli kyhätty kokoon hylynkappaleista. Aitausta ei täällä ollut, eihän ollut mitään aidattavaakaan, mutta nuorilla riippui pitkissä riveissä, toinen toisen yläpuolella, halkaistuja kaloja kuivamassa tuulessa. Koko ranta oli mätänevien sillien peitossa. Tuskinhan nuotta oli heitetty veteen ennenkuin jo vedettiin maihin kuormittain silliä. Sitä lajia oli liian paljon, niitä heitettiin takaisin mereen tai saivat ne jäädä mätänemään paikoilleen.

Kauppiaan vaimo ja tytär, niin, palvelusväki myöskin, tuli riemuiten vastaan, kun isä palasi kotiin. Painettiin käsiä, huudettiin ja puhuttiin ja mitkä suloiset kasvot tyttärellä olikaan ja kaksi kaunista silmää!

Sisäpuolella taloa oli hauskaa ja varakasta. Vatien täydeltä pantiin kaloja pöytään, punakampeloja, joita kuningaskin olisi voinut sanoa herkkuruuaksi, viiniä Skagenin viinivuorilta, suuresta merestä: rypäleethän vierivät puserrettuina maihin, sekä tynnyreissä että pulloissa.

Kun äiti ja tytär sitte saivat kuulla, kuka Jörgen oli ja miten viattomasti ja kovin hän oli kärsinyt, niin loistivat silmät vieläkin lempeämmin häntä vastaan ja lempeimmin loistivat ne sorjalla Klara-neidolla. Jörgen sai Gammel-Skagenissa onnellisen kodin, se teki sydämelle hyvää ja olihan Jörgenin sydän kokenut paljon, myöskin rakkauden katkeraa merta. Se kovettaa tai pehmentää, Jörgenin sydän oli vielä niin pehmeä, se oli niin nuori, siinä oli vapaa paikka. Sentähden varmaan sattui niin onnellisesti, että neiti Klaran juuri kolmen viikon perästä piti laivalla lähteä Kristiansandiin Norjassa, tervehtimään erästä tätiä, jäädäkseen sinne koko talveksi.

Sunnuntaina ennen lähtöä olivat he kaikki rippikirkossa. Suuri ja komea oli kirkko, skottilaiset ja hollantilaiset olivat monta vuosisataa sitte rakentaneet sen kappaleen matkan päähän siitä, missä kaupunki nyt oli. Jonkun verran se oli rappeutunut ja tie ylös ja alas läpi syvän hiekan oli hyvin vaivaloinen, sen vaivan kuitenkin kesti mielellään, kun pääsi Jumalan huoneeseen, sai veisata virsiä ja kuulla saarnan. Hiekka oli päässyt kohoamaan yli kirkkomaan kehysmuurin, mutta hautoja sen sisäpuolella pidettiin vielä vapaina lentohiekasta.