Lankunpaksuinen ovi oli lukittu, rautatanko työnnetty eteen, mutta taikauskon syöjätär ryömii sisään avaimenlävestä, sekä herrastalossa että kalastajamajassa, saatikka täällä, missä Jörgen nyt istui ja ajatteli Pitkää-Markettaa ja hänen pahoja tekojaan. Hänen viimeiset ajatuksensa olivat täyttäneet tämän huoneen, yöllä ennen mestausta. Jörgen muisteli kaikkea noituutta, mitä täällä vanhaan aikaan oli harjoitettu, kun tilanomistaja Svanwedel asui täällä, ja sehän hyvin tiedettiin, mitenkä vieläkin kahlekoira, joka oli kytketty siltaan, joka aamu tavattiin ketjuunsa hirtettynä riippumassa kaidepuun yli. Kaikki tämä täytti ja jäädytti Jörgenin mieltä. Yksi auringonsäde loisti häneen kuitenkin tältäkin paikalta, ulkoapäin, ja se oli muisto kukkivasta seljasta ja niinipuista.
Kauvan ei hän istunut täällä, hänet vietiin Ringkjöbingiin, missä vankeus tuli yhtä ankaraksi.
Ne ajat eivät olleet meidän aikojamme. Vaikeaa oli köyhän. Saattoi vielä tapahtua, että talonpoikaistalot ja talonpoikaiskylät yhdistettiin uusiksi herrastaloiksi ja tämän komennon aikana tulivat kuski ja pikentti kihlakunnan tuomareiksi, jotka pienen hairahduksen takia saattoivat tuomita köyhän menettämään maatilkkunsa ja saamaan raippoja. Vielä tavattiin täällä yksi ja toinen näitä, ja Juutinmaalla, kaukana kuninkaan Köpenhaminasta ja valistuneista, hyväätarkoittavista hallitusmiehistä kävi laintulkinnan vielä usein niin ja näin ja vähimmäksi saattoi katsoa, että Jörgenillä venyi aika.
Tikerän kylmä oli siellä missä hän istui — milloin tämä loppuisi? Syyttömästi oli hänet heitetty vaivaan ja kurjuuteen. Se oli hänen osansa! Miksi se oli suotu hänelle, sitä hänellä nyt oli aikaa ajatella. Minkätähden hän oli joutunut tällaiseen asemaan? Niin, sepä selviäisi "toisessa elämässä", siinä joka varmasti meitä odottaa. Tuo usko oli köyhässä kodissa juurtunut häneen. Se mikä ei Espanjan kyllyydessä ja auringossa ollut loistanut hänen isänsä mieleen, se kävi hänelle kylmässä ja pimeydessä lohdutuksen valoksi, Jumalan armolahjaksi ja se ei koskaan petä.
Nyt alkoivat kevätmyrskyt antaa merkkejä itsestään. Länsimeren vyörynä kuuluu penikulmien päähän sisämaahan, mutta vasta myrskyn asetuttua. Kuuluu siltä kuin sadoilla raskailla vaunuilla ajettaisiin kovan holvatun tien poikki. Jörgen kuuli sen vankilaansa ja se toi vaihtelua. Mitkään vanhat laulut eivät voineet syvemmin satuttaa sydämeen kuin nämä sävelet, vyöryvän meren, vapaan meren, joka kantaa ihmisen läpi maailman, millä hän lensi tuulten mukana, millä hän kuljetti mukanaan omaa taloaan niinkuin etana omaansa. Aina hän merellä seisoi omalla pohjallaan, aina kodin pohjalla, yksin vieraallakin maalla.
Kuinka Jörgen kuuntelikin tuota syvää vyörynää, kuinka muistot vyöryivätkin mieleen! "Vapaa, vapaa! Autuasta olla vapaa, vaikkapa kengissä vailla pohjia ja yllä paikattu rohtiminen paita!" Silloin tällöin hänessä kuohahti, ja hän iski nyrkkinsä muuriin.
Viikkoja, kuukausia, koko vuosi oli kulunut, silloin otettiin kiinni muuan roisto, Varas-Niilo, "Hevoshuijariksi" häntä niinikään sanottiin, ja silloin koittivat paremmat ajat, tuli tietoon mitä vääryyttä Jörgen oli kärsinyt.
Pohjoiseen Ringkjöbingin vuonosta olivat erään vuokraajan luona, joka piti krouvia, iltapäivällä ennen Jörgenin lähtöä kotoa ja murhan tapahtumista Varas-Niilo ja Martti sattuneet yhteen. Juotiin pari lasia ja niidenhän ei pitäisi nousta kenenkään miehen päähän, mutta ne panivat kuitenkin Martin suupelin hiukan liian liukkaaseen käyntiin. Hän puhua räyhäsi, kertoi saaneensa talon ja aikovansa naimisiin, ja kun Niilo kysyi tähän tarvittavia rahoja, löi Martti ylimielisenä taskuaan:
— Ne ovat siellä missä niiden pitää olla, vastasi hän.
Tämä kehuminen maksoi hänelle hengen. Kun hän oli mennyt, seurasi Niilo ja pisti veitsen hänen kurkkuunsa ottaakseen rahat, joita ei ollut.