Varhaisena aamuna piti Jörgenin lähteä. Edellisenä iltana — oli jo myöhäistä —, tuli hänelle halu vielä kerran käydä tervehtimässä Marttia. Hän meni ja dyynien välillä kohtasi hän tuon vanhan kalastajan, joka ei pitänyt matkasta. Martti mahtoi kulkea hanhennokka neulottuna housuihin, koska tytöt häneen niin kovasti rakastuivat. Jörgen ei kiinnittänyt huomiota tähän puheeseen, sanoi hyvästi ja meni taloon missä Martti asui. Hän kuuli sieltä kovaäänistä puhetta, Martti ei ollut yksin. Jörgen kävi päättämättömäksi, Elsan kanssa hän kaikista vähimmin halusi sattua yhteen ja kun hän oikein ajatteli asiaa, niin ei hän tahtonut, että Martti vielä kerran kiittäisi, ja niin kääntyi hän takaisin.
Seuraavana aamuna ennen päivän valkenemista, köytti hän kiinni reppunsa, otti eväsvakkansa ja läksi alas dyynejä merenrantaa kohti. Siellä pääsi kulkemaan paremmin kuin raskaalla hiekkaisella tiellä, lisäksi sieltä kautta tuli tie lyhyemmäksi, sillä hän halusi ensin käydä Fjaltringissa Bovbjergin luona, missä ankeriasisäntä asui, jota hän oli luvannut käydä tervehtimässä.
Meri oli kiiltävä ja sininen, simpukoita ja näkinkieriä siellä vetelehti, hänen lapsena ikuiset leikkikalunsa narskahtelivat jalkain alla. Hänen kävellessään rupesi hänen nenänsä vuotamaan verta, se oli vain pieni asia, mutta silläkin voi olla merkityksensä. Pari suurta veripisaraa putosi hänen hihalleen, hän pesi ne pois, pysähdytti veren ja hänestä tuntui siltä kuin sen menettäminen oikein olisi tehnyt hänen päänsä ja mielensä keveämmiksi. Hiekassa kukki vähän rantakaalia, hän taittoi oksan ja pisti hattuun. Reipas ja iloinen hän tahtoi olla, tie vei avaraan maailmaan, "hiukkasen ulkopuolelle ovea, ylös jokea!" niinkuin ankeriaslapset halusivat. "Varokaa pahoja ihmisiä, he tuulastavat, nylkevät, leikkaavat kappaleiksi ja pistävät teidät pannuun!" toisti hän itsekseen ja nauroi. Hän kyllä pääsisi ehein nahoin läpi maailman. Rohkea mieli on hyvä turva.
Aurinko oli jo noussut korkealle, kun hän likeni sitä kapeaa väylää, joka vie Länsimerestä Nissumvuonoon. Hän katsahti taakseen ja näki hyvän matkan päässä kaksi ratsastajaa, muita seurasi, heidän oli kiire, häntä ei se liikuttanut.
Lauttavene oli toisella puolen väylää, Jörgen huusi kunnes se saapui, astui sitte veneeseen. Mutta ennenkuin hän soutumiehen kanssa oli puolitiessä, tulivat miehet, jotka sellaisella vauhdilla olivat kiirehtineet. He huusivat, he uhkasivat ja mainitsivat esivallan nimen. Jörgen ei ymmärtänyt mitä se merkitsi, mutta arveli, että oli parasta kääntyä takaisin. Hän tarttui itse toiseen airoon ja souti takaisin. Samassa hetkessä hyppäsivät miehet veneeseen ja ennenkuin hän tiesikään, kiersivät he köyden hänen käsiensä ympäri.
— Paha tekosipa maksaa sinulle henkesi! sanoivat he. — Hyvä että saimme sinut käsiimme.
Häntä ei syytetty enemmästä eikä vähemmästä kuin murhan teosta. Martti oli tavattu, veitsi pistettynä kurkkuun. Yksi kalastajista oli eilen illalla myöhään kohdannut Jörgenin matkalla Martin luo. Jörgen ei ensi kertaa ollut nostanut veistä häntä vastaan, se tiedettiin. Hänen täytyi olla murhaajan, hän oli nyt vain toimitettava hyvään talteen. Ringköbing oli oikea paikka, mutta sinne oli pitkä tie, tuuli suoraan lännestä, vajaan puolen tunnin tarvitsivat he mennäkseen vuonon yli Skjærumjoelle ja siitä heillä tuskin oli pitkää virstaa Nörre-Vosborgille, jolla oli vankka kartano valleineen ja hautoineen. Veneessä oli kartanon karjanhoitajan veli, hän arveli, että he kyllä vastaiseksi saisivat luvan panna Jörgenin siihen luolaan, missä mustalaisakka Pitkä-Marketta oli istunut ennen mestaustaan.
Jörgenin puolustusta ei kuunneltu, pari veritahraa hänen paidallaan todisti varmemmin häntä vastaan. Hän tiesi viattomuutensa ja kun ei hän voinut puhdistautua, niin alistui hän kohtaloonsa.
He astuivat maihin juuri vanhan vallinsijan kohdalla, missä ritari Buggen talo oli sijainnut, siinä mistä Jörgen kasvatusvanhempineen oli kulkenut juhlille, hautajaisjuhlille viettämään neljää onnellista, valoisinta lapsuudenpäiväänsä. Taasen häntä kuljetettiin samaa tietä, yli niityn Nörre-Vosbergiin, ja siellä seisoi seljapuu täydessä kukassa, korkeat niinipuut kukkivat, hänestä tuntui siltä kuin hän eilen olisi ollut täällä.
Talon lännenpuolisessa rakennuksessa on korkeiden portaiden alla alaskäytävä. Täältä tullaan matalaan holvattuun kellariin ja täältä oli Pitkä-Marketta viety mestauspaikalle. Hän oli syönyt viisi lapsensydäntä ja uskoi, että jos hän vielä olisi saanut kaksi lisää, niin hän olisi voinut lentää ja tehdä itsensä näkymättömäksi. Muurissa oli pieni ruuduton, ahdas ilmareikä. Tuoksuva niinipuu ulkopuolella ei jaksanut lähettää hitustakaan virkistystä, kaikki täällä sisällä oli raakaa ja tunkkaista. Vain lavitsa siellä oli, mutta hyvä omatunto on hyvä päänalainen, niin, Jörgen saattoi siis maata pehmeästi.