Hullu Jörgen-raukka sanottiin.
Hän se oli, jota äitinsä sydämen alla oli kannettu niin rikasta ja onnellista maista elämää varten, että oli "ylimielisyyttä ja hirveää ylpeyttä" toivoa elämää tämän jälkeen, saatikka sitte uskoa siihen. Olivatko siis kaikki sielun suuret lahjat menetetyt? Vain kovia päiviä, tuskaa ja pettymyksiä oli tullut hänen osalleen. Loistosipuli hän oli, nyhdetty irti rikkaasta maaperästään ja viskattu hiekkaan mätänemään. Eikö Jumalan kuvaksi luodulla olennolla ollut enempää arvoa? Kaikki on ja oli siis vain sattuman leikkiä? Ei! Ikirakkauden Jumalan täytyi antaa ja hän tahtoikin antaa hänelle toisessa elämässä hyvitystä siitä mitä hän täällä kärsi ja kaipasi. "Herra on kaikille hyvä ja hänen armonsa lepää yli kaikkien hänen tekojensa." Nämä sanat Davidin psalmista lausui uskossa ja luottamuksella kauppiaan hurskas vanha vaimo ja hänen sydämensä rukous oli, että Jumala pian vapauttaisi Jörgenin, jotta hän pääsisi astumaan "Jumalan armolahjan" ääreen, iankaikkiseen elämään.
Kirkkomaalle, missä hiekka pyyhki yli muurin, oli Klara haudattu. Tuntui siltä kuin ei Jörgen ensinkään olisi ajatellut sitä, se ei kuulunut hänen ajatuspiiriinsä, se nousi ainoastaan hylynkappaleina menneisyydestä. Joka pyhä seurasi hän perhettä kirkkoon ja istui hiljaa, ajatuksettomin katsein. Eräänä päivänä häneltä virrenveisuun aikana pääsi huokaus, hänen silmänsä loistivat, ne olivat kääntyneet alttaria kohden, sitä paikkaa kohden, missä hän vuosia ja päiviä sitte oli polvistunut kuolleen ystävättärensä kanssa. Kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan.
Hänet autettiin pois kirkosta, hän sanoi heille, että hänen oli hyvä. Hänestä tuntui siltä kuin ei häntä olisi mikään vaivannutkaan, hän ei muistanut mitään sellaista, hän, Jumalan kovasti koettelema, hylkäämä! — Ja Jumala meidän luojamme on viisas ja ikirakastavainen, ken taitaakaan epäillä? Meidän sydämemme ja meidän järkemme tunnustaa sen, raamattu vahvistaa sen: "Hänen armonsa lepää yli kaikkien hänen tekojensa."
Espanjassa, missä oranssien ja laakerien keskellä lauhat tuulet liitävät kullattujen maurilaisten kupukattojen ympärillä, missä laulu ja kastanjetit soivat, istui loistavassa talossaan lapseton vanhus, rikkain kauppamies. Läpi katujen astui lapsia kulkueissa, käsissä kynttilät ja liehuvat liput. Miten paljon hän olisikaan antanut rikkaudestaan omistaakseen lapsensa, tyttärensä tai hänen lapsensa, sen, joka ehkei milloinkaan nähnyt tämän maailman valoa, ja kuinka lienee sitte ollut laita iankaikkisuuden, paratiisin? Lapsi raukka!
Niin, lapsi raukka, todella lapsi ja kuitenkin jo kolmannellakymmenellä — niin vanhaksi oli Jörgen käynyt siellä Gammel-Skagenissa.
Lentohiekka oli asettunut kirkkomaan haudoille, aina kirkon seinään asti, mutta tänne edesmenneiden luo, sukulaisten ja rakkaiden luo halusivat vainajat kuitenkin tulla haudatuiksi ja niin pitikin olla. Kauppias Brönne ja hänen vaimonsa lepäsivät täällä lapsensa luona valkoisen hiekan alla.
Oli alkuvuotta, myrskyjen aikaa, dyynit savusivat, meri heitteli korkeita laineita, linnut lentelivät kirkuen, suurissa parvissa, kuin pilvet myrskyssä, yli dyynien. Karilleajo seurasi toista matalikoissa Skagenin Grenin ja Husbyn dyynien välillä.
Eräänä iltapäivänä, kun Jörgen istui yksinään huoneessa, leimahti hänen mielessään välähdys siitä levottomuudesta, joka usein hänen varhaisina vuosinaan ajoi hänet ulos dyyneille ja nummille.
— Kotiin, kotiin! sanoi hän. Kukaan ei kuullut häntä, hän astui talosta, dyynien keskelle, hiekka ja pienet kivet tuiskusivat hänen kasvoihinsa, kohoilivat pyörteinä hänen ympärillään. Hän astui kirkkoa kohti. Hiekka lepäsi siellä pitkin muuria ja puoliväliin ikkunoita, mutta käytävältä edessä oli hiekka luotu pois, kirkonovi ei ollut lukossa, se oli helppo avata. Jörgen astui sisään.