Vinkuen lensi tuuli yli Skagenin kaupungin. Tällaista hirmumyrskyä ei miesmuistiin oltu nähty, tällaista hirveää Jumalan ilmaa, mutta Jörgen oli Jumalan huoneessa ja sillaikaa kuin yö ulkopuolella musteni, kävi hänen sisässään valoisaksi, siellä oli sielun valo, jota ei koskaan sammuteta. Se raskas kivi, joka painoi hänen päässään, halkesi paukahtaen, sen hän tunsi. Hänestä tuntui siltä kuin urut olisivat soineet mutta se oli myrsky ja vyöryävä meri. Hän asettui kirkonpenkkiin ja kynttilät sytytettiin, kynttilä kynttilän viereen, niitä oli sellainen runsaus, jommoisen hän vain oli nähnyt Espanjan maalla. Ja kaikki noiden vanhojen raatimiesten ja pormestarien kuvat rupesivat elämään, ne astuivat ulos seinästä, missä ne olivat seisoneet vuosikausia, ne istuutuivat kuoriin. Kirkon portit ja ovet avautuivat ja sisään astuivat kaikki kuolleet, juhlallisissa vaatteissa niinkuin elinaikanaan, ne tulivat kauniin musiikin soidessa ja istuutuivat penkkeihin. Silloin kaikui virrenveisuu kuin vyöryävä meri ja hänen vanhat kasvatusvanhempansa Husbyn dyyneiltä olivat täällä, ja vanha kauppias Brönne ja hänen vaimonsa, ja heidän vierellään, aivan likellä Jörgeniä istui heidän lempeä suloinen tyttärensä. Hän ojensi Jörgenille kätensä ja he astuivat alttarille, missä he ennen olivat polvistuneet, ja pappi liitti heidän kätensä yhteen, vihki heidät elämään rakkaudessa. Silloin pauhasi pasuunain ääni ihmeellisenä kuin lapsenääni, täynnä kaipausta ja iloa, se paisui urkujen soitoksi, täyteläisten, kohottavien äänten myrskyksi, autuasta oli niitä kuunnella ja kuitenkin olivat ne mahdolliset halkaisemaan haudan kiven.
Ja laiva, joka riippui kuorissa, laskeutui alas noiden kahden eteen. Se tuli niin suureksi, niin loistavaksi, purjeet olivat silkkiä ja raakapuut kullattuja, ankkurit olivat punaista kultaa ja jokaisessa touvissa silkkisäikeitä, niinkuin sanottiin vanhassa laulussa. Ja morsiuspari astui laivaan ja koko kirkon seurakunta tuli mukaan, ja paikkaa ja loistoa riitti heille kaikille. Ja kirkon seinät ja holvikaaret kukkivat kuin selja ja tuoksuvat niinipuut, lempeästi huiskivat oksat ja lehdet, ne kumartuivat, ne menivät eroon, ja laiva kohoutui ja purjehti kuljettaen heitä, läpi meren, läpi ilman. Jokainen kirkonkynttilä oli pieni tähti, ja tuulet virittivät virren ja kaikki veisasivat mukana:
"Rakkaudessa, ihanuuteen!" "Ei yksikään elämä tule hukkumaan!"
"Autuaan iloinen! Halleluja!"
Ja nämä sanat olivatkin hänen viimeisensä tässä maailmassa, side katkesi, joka piteli kuolematonta sielua — vain kuollut ruumis makasi pimeässä kirkossa, jonka yli tuuli humisi, peittäen sen lentohiekkaan.
* * * * *
Seuraavana aamuna oli sunnuntai, seurakunta ja pappi tulivat jumalanpalvelukseen. Tie tänne oli ollut vaivaloinen, miltei läpipääsemätön hiekassa. Ja nyt, kun he olivat täällä, lepäsi suuri hiekkanietos korkealla kirkonovea vastaan, ja pappi luki lyhyen rukouksen, lausuen, että Jumala oli lukinnut tämän huoneensa oven, heidän täytyi nyt lähteä ja muualla pystyttää hänelle uusi huone.
Sitte veisasivat he virren ja läksivät koteihinsa.
Jörgeniä ei löydetty Skagenin kaupungista eikä dyynien joukosta, mistä he etsivät. Hiekkaan vyöryvät aallot olivat riistäneet hänet mukaansa, sanottiin.
Hänen ruumiinsa lepäsi haudattuna mitä suurimmassa sarkofagissa, itse kirkossa. Jumala oli myrskyssä heittänyt multaa arkulle, raskas hiekka siinä lepäsi ja lepää siinä vieläkin.
Lentohiekka on peittänyt mahtavat holvit. Hopeaohdake ja villit ruusut versovat yli kirkon, missä kulkija nyt astuu sen tornille asti, joka pistää esiin hiekasta, mahtava hautakivi haudalla, joka näkyy penikulmien päähän. Yksikään kuningas ei saanut komeampaa! Kukaan ei häiritse kuolleen lepoa, kukaan ei ole tietänyt tai tiedä tästä kaikesta ennenkuin nyt — myrsky lauloi sen minulle dyynien keskellä.