Satuja ja tarinoita VI

by H. C. Andersen

MARIONETTIENNÄYTTÄJÄ.

Laivalla oli muuan vanhanpuoleinen mies, jonka kasvot olivat niin tyytyväiset, että jolleivät ne valehdelleet, niin hän mahtoi olla onnellisin ihminen maan päällä. Sitä hän olikin, vakuutti hän. Kuulin sen hänen omasta suustaan. Hän oli tanskalainen, oli minun maamieheni ja matkustavainen teatterinjohtaja. Koko henkilökunta oli hänen mukanaan, se oli suuressa laatikossa. Hän oli marionettiennäyttäjä. Hänen synnynnäisen hyvän tuulensa, sanoi hän, oli kirkastanut muuan polyteknikon kandidaatti ja tämän kokeen kautta hän oli tullut täysin onnelliseksi. Ensinnä en ymmärtänyt häntä, mutta sitte selitti hän minulle perinpohjin koko jutun ja tässä se on.

Tapahtuma sattui Slagelsessa, kertoi hän, minä annoin näytännön postitalon pihalla ja minulla oli erinomainen huone ja erinomainen yleisö, aivan ripilläkäymätöntä väkeä, paria vanhaa matamia lukuunottamatta. Silloin tulee sinne mustapukuinen henkilö, ylioppilaan näköinen. Hän istuutuu ja nauraa aivan oikeilla paikoilla, taputtaa käsiään aivan oikein. Sepä oli epätavallinen katselija! Minun täytyi saada tietää kuka hän oli, ja niin kuulen, että hän on kandidaatti polyteknillisestä oppilaitoksesta, joka on lähetetty opettamaan kansaa maakunnassa. Kello kahdeksan oli minun näytäntöni lopussa, lastenhan täytyy varhain päästä sänkyyn, ja täytyyhän ajatella yleisön mukavuutta. Kello yhdeksän alkoi kandidaatti luentonsa ja kokeensa ja nyt olin minä hänen kuulijansa. Kummallista sitä oli kuunnella ja katsella. Suurin osa meni minun pääni ylitse ja papin päähän, niinkuin sanotaan, mutta sitä minun sentään täytyi ajatella, että jos me ihmiset voimme keksiä tuollaista, niin meidän myöskin täytyy kestää kauvemmin kuin siihen asti, kun meidät pistetään maahan. Hän teki pelkkiä pieniä ihmeitä ja kuitenkin luisui kaikki tyyni kuin jalka sukkaan, aivan luonnollisesti. Mooseksen ja profeettain aikana olisi tuollaisesta polyteknikon kandidaatista mahtanut tulla yksi maan viisaita ja keskiaikana hänet olisi poltettu. En nukkunut koko yönä ja kun seuraavana iltana annoin näytännön ja kandidaatti taasen oli siellä, jouduin oikein erinomaiselle tuulelle. Olen eräältä näyttelijältä kuullut, että hän rakastajanosissa ajatteli vain yhtä ainoaa katselijatarta, hänelle hän näytteli ja unohti koko muun yleisön. Polyteknikon kandidaatti, hän oli minun "hänen", ainoa katselijani, jolle minä näyttelin. Kun näytäntö oli lopussa, kutsuttiin kaikki marionetit esiin ja minut kutsui polyteknikon kandidaatti luokseen juomaan lasin viiniä. Hän puhui minun teatteristani ja minä hänen tieteestään, ja luullakseni molemmat tuottivat meille yhtä paljon huvia, mutta minä pysyin kuitenkin äänessä, sillä hänen tieteessään oli niin paljon sellaista, jota ei hän itse voinut selittää, niinkuin nyt sekin asia, että rautakappale, joka putoaa spiraalin läpi, käy magneettiseksi. Niin, mitä se onkaan: henki menee siihen, mutta mistä se tulee? Arvelen, että sen käy niinkuin tämän maailman ihmisten: Jumala päästää heidät putoamaan ajan spiraalin läpi ja henki tulee heihin ja siinä seisoo sitte joku Napoleon, Luther tai senkaltainen henkilö. "Koko maailma on sarja ihmeitä", sanoi kandidaatti, "mutta me olemme niin tottuneet niihin, että kutsumme niitä arkiasioiksi." Ja hän puhui ja hän selitti ja vihdoin tuntui siltä kuin hän olisi nostanut aivokoppaani, ja minä myönsin rehellisesti, että jollen jo olisi vanha mies, niin paikalla menisin polytekniseen oppilaitokseen oppiakseni tarkastamaan maailmaa saumankohdilta, vaikka olenkin yksi onnellisimpia ihmisiä. "Yksi onnellisimpia!" sanoi hän ja tuntui siltä kuin hän miltei olisi maistanut sitä. "Oletteko te onnellinen?" kysyi hän. "Kyllä", sanoin minä, "onnellinen minä olen ja tervetullut olen kaikkiin kaupunkeihin mihin saavun seurueineni. Tosin yksi toivomus silloin tällöin iskee kimppuuni kuin mikäkin tonttu, painajainen, joka ahdistaa hyvää tuultani: se nimittäin, että tahtoisin tulla elävän joukon teatterinjohtajaksi, oikean ihmisseurueen." — "Te toivotte marionettejanne eläviksi, te toivotte, että niistä tulisi oikeita näyttelijöitä", sanoi hän, "ja teistä itsestänne johtaja — silloin te olisitte täysin onnellinen, niin te uskotte?" Hän ei uskonut sitä, mutta minä uskoin sen ja me puhelimme sinne ja me puhelimme tänne ja lopuksi piti kukin kuitenkin mielipiteensä. Mutta me kilistelimme laseinemme ja viini oli hyvin hyvää, mutta siinä oli noidanvehjettä, sillä muutoin tietäisi koko juttu vain, että minä tulin humalaan. Se ei ollut sitä, minä olin selvänäköinen. Huoneessa oli kuin auringonpaiste, se paistoi polyteknikon kandidaatin kasvoista ja minä tulin ajatelleeksi vanhoja jumalia heidän ikuisessa nuoruudessaan, kun he kulkivat maailmassa. Ja sen minä sanoin hänelle, ja sitte hän nauroi, ja minä olisin uskaltanut vannoa, että hän oli valepukuinen jumala tai ainakin suvun jäsen — ja hän oli sitä — ylin toivomukseni oli täyttyvä: marionetit olivat tulevat eläviksi ja minä ihmisten tirehtööriksi. Joimme asian vahvistukseksi. Hän latoi kaikki nukkeni puulaatikkoon, sitoi sen selkääni ja sitte hän pani minut putoamaan spiraalin läpi. Kuulen vieläkin kuinka pudota jysähdin, makasin lattialla, se on totinen tosi, ja koko seurue karkasi laatikosta, henki oli mennyt heihin kaikkiin, kaikista marioneteista oli tullut erinomaisia taiteilijoita, sen sanoivat he itse ja minä olin johtaja. Kaikki oli valmiina ensimäistä näytäntöä varten. Koko seurue halusi puhutella minua ja yleisö niinikään. Tanssijatar sanoi, että jollei hän seiso yhdellä jalalla, niin romahtaa koko talo, hän on tämän kaiken mestari ja vaatii senmukaista kohtelua. Nukke joka näytteli keisarinnaa, tahtoi että häntä myöskin näyttämön ulkopuolella kohdeltaisiin keisarinnana, sillä muuten hän joutui pois tottumuksestaan. Mies jota käytettiin tuomaan sisään kirjettä, tekeytyi yhtä tärkeäksi kuin ensimäinen rakastaja, sillä pienet olivat taiteellisessa kokonaisuudessa yhtä tärkeät kuin suuretkin, sanoi hän. Sitte vaati sankari, että koko hänen osansa olisi pelkkiä lähtörepliikkejä, sillä niille taputettiin. Primadonna tahtoi esiintyä ainoastaan punaisessa valossa, sillä se puki häntä — hän ei halunnut olla sinisessä. Oli kuin kärpäsiä pullossa, ja minä olin keskellä pulloa, minä olin johtaja. Ilma loppui keuhkoistani, pää meni sekaisin, olin niin kurja kuin ihminen ikinä voi olla, olin joutunut uuden ihmisrodun keskelle, toivoin, että saisin heidät kaikki takaisin laatikkoon ja ettei minusta koskaan olisi tullut johtajaa. Sanoin heille suoraan, että he pohjaltaan kuitenkin kaikki olivat marionetteja ja sitte he löivät minut kuoliaaksi. Makasin vuoteella huoneessani, miten olin joutunut polyteknikon kandidaatin seurasta, sen mahtoi hän tietää, minä sitä en tiedä. Kuu paistoi permannolle, missä nukkelaatikko oli kumossa ja kaikki nuket hujan hajan, suuret ja pienet, koko liuta! Mutta minä en viivytellyt, sängystä minä karkasin ja laatikkoon he kaikki joutuivat, toiset päälleen, toiset jaloilleen. Minä paiskasin kannen kiinni ja istuuduin itse laatikolle. Se olisi ollut maalattavaa! Voitteko te nähdä sen, minä voin sen nähdä. "Nyt te pysytte siellä", sanoin minä, "enkä minä enään koskaan toivo, että te olisitte lihaa ja verta!" Mieleni oli niin keveä, olin onnellisin ihminen. Polyteknikon kandidaatti oli kirkastanut minut. Istuin siinä sulan autuuden vallassa ja nukuin laatikolle, ja aamulla — oikeastaan oli puolenpäivän aika, mutta minä nukuin merkillisen kauvan sinä aamuna — istuin siinä vieläkin, onnellisena, sillä olinhan oppinut, että menneisyyteni ainoa toivomus oli ollut tyhmä. Kysyin polyteknikon kandidaattia, mutta hän oli poissa niinkuin kreikkalaiset ja roomalaiset jumalatkin. Ja siitä lähtien olen minä ollut onnellisin ihminen. Olen onnellinen johtaja, henkilökuntani ei keskustele, yleisö ei myöskään, se huvittelee sydämensä pohjasta. Vapaasti voin itse panna kokoon kaikki kappaleeni. Otan kaikista huvinäytelmistä parhaimman, minkä tahdon, eikä kukaan pahastu siitä. Kappaleita, joita nykyään halveksitaan suurissa teattereissa, mutta joiden perässä yleisö kolmekymmentä vuotta sitte juoksi ja joita katsellessa se itki, ne minä nyt otan näyttämölleni, nyt näyttelen minä ne pienokaisille ja pienokaiset itkevät niinkuin isä ja äiti itkivät. Näyttelen "Johanne Mont Faucon'in" ja "Dyveken", mutta lyhennettyinä, sillä pienokaiset eivät pidä pitkistä rakkauden laverteluista. He tahtovat, että käy onnettomasti, mutta nopeaan. Nyt olen minä matkustanut Tanskan poikki ja pitkin, tunnen kaikki ihmiset ja he tuntevat minut. Nyt olen minä matkalla Ruotsiin ja jos minun siellä käy hyvin ja jos minä ansaitsen hyvät rahat, niin minä rupean skandinaviksi, muuten en, sen sanon teille, joka olette maanmieheni.

Ja minä maanmiehenä kerron jutun tietysti taasen heti, vain kertoakseni.

KAKSI VELJESTÄ.

Yhdellä Tanskan saarista, missä vanhat käräjäpaikat kohoilevat viljavainioista ja mahtavat puut pyökkimetsissä, on pieni kaupunki punakattoisine mataline rakennuksineen. Yhdessä näistä valmistettiin uuninpesän hehkussa ja tuhassa kummallisia asioita. Keitettiin lasissa, sekoitettiin ja tislattiin, survottiin yrttejä huhmareissa. Muuan vanhempi mies oli työn johdossa.

— Pitää hyvin ottaa vastaan se mikä on oikeaa! sanoi hän, — niin, oikeaa, todellista. Tulee tuntea totuus jokaisessa luodussa osassa ja pitää kiinni siitä.

Huoneessa oivallisen perheenäidin luona istui kaksi pojista, vielä pieninä, mutta mielessä täysikasvuisen ajatukset. Oikeudesta ja kohtuudesta oli äitikin aina puhunut heille, siitä että pitää pysyä totuudessa, siinä ovat Jumalan kasvot tässä maailmassa.

Vanhempi pojista oli veitikkamaisen ja reippaan näköinen, hänen huvinsa oli lukea luonnon voimista, auringosta ja tähdistä, mikään satu ei hänestä ollut kauniimpi. Oi kuinka onnellista saada lähteä tutkimusretkeilyille tai keksiä, miten saattaisi jäljitellä linnun siipiä, ja entä sitte voida lentää! Niin, sillä lailla sitä tapasi oikean! Isä oli oikeassa ja äiti oli oikeassa: totuus piti koossa maailman.

Nuorempi veli oli hiljaisempi ja vaipui kokonaan kirjoihin. Jos hän luki Jaakopista, joka pukeutui lampaannahkoihin ollakseen Esaun kaltainen ja siten houkutellakseen itselleen esikoisoikeuden, niin olivat kyyneleet hänen silmissään. Oikeuden ajatus, totuus joka oli voittava ja jonka täytyi voittaa, täytti hänet niin mahtavana. Eräänä iltana kun pienokainen jo oli vuoteessa, mutta uutimet eivät vielä olleet kokonaan vedetyt kiinni sen ympäri ja valo paistoi häneen, makasi hän siinä kirjoineen ja aikoi vihdoinkin lukea loppuun kertomuksen Solonista.