— Siitä minä pidän, sanoivat englantilaiset. — Aina alasmäkeä ja aina yhtä iloisena. Siitä kyllä kannattaa maksaa!
Ja sitten he maksoivat kippunnan kultarahaa talonpojalle, joka sai suudelman eikä torumisia.
Niin, vaimon kannattaa aina huomata ja selittää, että isä on kaikessa viisain ja mitä hän tekee, on oikein.
Niin, sepä vasta oli tarina. Minä kuulin sen pienenä, ja nyt olet sinäkin kuullut sen ja tiedät, että mitä isä tekee, on aina oikein.
LUMIUKKO.
— Minussa paukkuu ja natisee, niin mainio pakkanen on! sanoi lumiukko. — Tuuli tässä oikein puree miehen pirteäksi. Ja kuinka tuo hehkuva tuolla hehkuu! — hän tarkoitti aurinkoa, joka oli juuri menemäisillään mailleen. — Ei hän tule saamaan minua räpyttämään silmää, kyllä minä pidän kiinni palasistani.
Hänellä oli kaksi suurta kolmikulmaista kattotiilenpalasta silminä. suuna oli kappale vanhaa haraa, joten hänellä oli hampaat.
Hän oli syntynyt poikien hurraahuutojen kaikuessa, häntä oli reistä tervehditty kilisevin kulkusin ja piiskanläiskein.
Aurinko laski, täysikuu nousi pyöreänä ja suurena, kirkkaana ja kauniina sinisessä ilmassa.
— Tuolla se taas tulee esiin toiselta puolelta, sanoi lumiukko — hän luuli auringon taasen näyttäytyvän. — Olen saanut hänestä pois hehkuttamishalun. Riippukoon siellä valaisemassa niin että minä voin nähdä itseni. Kunhan vain tietäisin, millä keinoin pääsee liikkumaan paikaltaan! Minä niin mielelläni liikkuisin. Jos minä osaisin, liukuisin nyt jäälle niinkuin näin poikien tekevän. Mutta minä en osaa juosta.