— Ja miksi sinä hylkäsit hänet? sanoi lumiukko. Hän uskoi sitä varmaan naiselliseksi olennoksi. — Kuinka sinä saatoit heittää sellaisen paikan?
— Mikäs auttoi, kun oli pakko, sanoi kahlekoira. — He heittivät minut ovesta ja panivat minut tänne kahleisiin. Olin purrut nuorinta vekaraa jalkaan sentähden, että hän potkaisi luotani luun, jota kalusin. Ja luu luusta, on minun käsitykseni! Mutta sen he panivat pahakseen, ja siitä ajasta olen ollut kahleissa ja olen menettänyt kauniin ääneni — kuulehan vain, kuinka käheä minä olen: vou! vou! Siinä lorun loppu.
Lumiukko ei enää kuunnellut. Hän katsoi vilkkumatta taloudenhoitajattaren kellarikerrokseen, alas hänen huoneeseensa, missä kamiina seisoi neljällä rautajalallaan, näyttäen samankokoiselta kuin lumiukko itse.
— Minussa narisee niin kummallisesti, sanoi hän. — Enkö minä koskaan pääse tuonne sisään? Se on viaton toivomus, ja toki meidän viattomat toivomuksemme täytetään. Se on korkein toivomukseni, ainoa toivomukseni, ja olisi miltei väärin, jollei sitä täytettäisi. Minun täytyy päästä sinne sisään, minun täytyy saada nojata pääni häntä vasten, vaikka rikkoisin ikkunan.
— Sinne sisään et koskaan pääse, sanoi kahlekoira. — Ja jos tulisit kamiinan luo, olisit mennyttä, vou! vou!
— Minä olen miltei mennyttä, sanoi lumiukko, — minä luulen meneväni poikki.
Koko päivän seisoi lumiukko katsellen sisään ikkunasta. Hämärissä kävi huone vieläkin houkuttelevammaksi. Kamiina loisti lempeämmin kuin kuu loistaa ja aurinkokin, niin, sillä lailla kuin ainoastaan kamiina voi loistaa, kun siinä on jotakin. Kun käytiin ovessa, niin leimahti liekki ulos, siihen se oli tottunut. Lumiukon valkoiset kasvot lensivät todella punaisiksi, puna välähti hänen rinnallensakin.
— Minä en kestä tätä, sanoi hän. — Kuinka se pukee häntä, kun hän pistää ulos kielen!
Yö oli hyvin pitkä, mutta ei lumiukolle. Hän seisoi omissa kauniissa ajatuksissaan, ja niitä paleli niin että ne paukkuivat.
Aamulla olivat kellarikerroksen ikkunat jäässä. Niissä oli kauneimmat jääkukkaset mitä lumiukko ikinä saattoi kuvitella, mutta ne peittivät kamiinan. Ruudut eivät tahtoneet sulaa, hän ei saattanut nähdä kamiinaa. Paukkui, narisi, oli juuri sellainen pakkanen, jommoisen pitäisi ilahuttaa lumiukkoa, mutta hän ei ollut iloinen. Hän olisi voinut olla onnellinen ja hänen olisi pitänyt tuntea ©levänsä onnellinen, mutta hän ei ollut: hän kaipasi kamiinaa.