— Se on kova tauti lumiukolle, sanoi kahlekoira. — Minä olen myöskin potenut sitä tautia, mutta minä olen voittanut sen. Vou! vou! Nyt tulee ilmanmuutos.
Ja tuli ilmanmuutos, kääntyi suojaksi.
Suojailma kiihtyi, lumiukko kutistui. Hän ei sanonut mitään, hän ei valittanut, ja se on oikea merkki.
Eräänä aamuna hän romahti. Jokin, joka muistutti luudanvartta, törrötti siinä missä hän oli seisonut. Sen ympärille olivat pojat pystyttäneet hänet.
— Nyt minä ymmärrän hänen kaipauksensa, sanoi kahlekoira. — Lumiukolla on ollut ruumiissaan kamiinansuka. Se se on liikkunut hänessä, nyt se on voitettu. Vou! vou!
Ja pian oli talvikin voitettu.
— Vou! vou! haukahteli kahlekoira.
Mutta pikkutytöt kartanolla lauloivat:
Jo nouskaa, yrtit raikkahat ja pajukissat villavat, käy, käki, leivo lauleluun, saa kevät kesken helmikuun. Kukkuu, kvivit, mä laulan myös. Oi, päivä kulta, täytä työs!
Eikä kukaan enää ajattele lumiukkoa.