»Poikuuden ikään»! Hän on tavattoman sukkela! Ja sitten toistivat he edellisen sukkeluuden: — Portlakka! Se oli hyvin hauskaa. Ja sitten he asettuivat maata.
He lepäsivät hetken, silloin viskattiin yhtäkkiä joitakin makeisia alas ankkatarhaan. Kuului sellainen loksahdus, että koko nukkuva joukko kahahti ja räpytteli siipiään. Portugalilainen heräsi sekin, kääntyi ja litisti hirvittävästi pientä laululintua.
— Piip, sanoi tämä. — Te astuitte niin lujasti jalalleni, rouva.
— Mitä te makaatte tiellä! sanoi portugalilainen. — Ette saa olla niin herkkänahkainen. Minullakin on hermot, mutta minä en ole ikinä sanonut piip.
— Älkää olko pahoillanne! sanoi pieni lintu. — Tuo piip pääsi huomaamatta nokastani.
Portugalilainen ei kuunnellut sitä, vaan karkasi makeisten kimppuun ja hankki itselleen hyvän aterian.
Kun se oli päättynyt ja hän pani maata, tuli pieni laululintu ja tahtoi olla rakastettava:
Tillelit Sydän kultainen, sua kiittelen kauaksi, kauaksi liidellen.
— Nyt minä asetun ruokalevolle, sanoi portugalilainen. — Teidän täytyy täällä oppia talon tavat. Nyt minä nukun.
Pieni laululintu ällistyi suuresti, sillä hän oli tarkoittanut niin hyvää. Kun rouva sitten heräsi, seisoi se hänen edessään pidellen pientä jyvää, jonka se oli löytänyt. Sen se pani hänen eteensä. Mutta rouva ei ollut nukkunut hyvin ja sentähden hän tietysti oli äreä.